Näin vaalien alla meillä on monta tärkeää aihetta, joista meidän pitää tietää osataksemme valita edustajamme senaattiin päättämään puolestamme. Yksi tärkeistä aiheista on vanhustenhoito, jolle omistimme vuosi sitten äitienpäivänumeromme. Nyt samoista aiheista puhuvat kaikki muutkin, ja hyvä on, että puhuvat!

Thl- eli Työ- ja hyvinvoinnin laitos tutki kuntien vanhustenhoitoa. Tilastot kertovat maamme kuntien kyvystä hoitaa vanhuksensa otsikolla Vanhusvahti. Julkaisu löytyy Ylen nettisivuilta: yle.fi/uutiset/ylen_vanhusvahti. Vuodenvaihteessa astui voimaan uusi vanhuspalvelulaki. Sen tavoitteita ovat muun muassa kotihoidon lisääminen ja laitospaikkojen vähentäminen.

Lain mukaan myös palveluasumista lisätään – joka on jo tuonut rahan haistavat kansainväliset sijoitusyhtiöt Suomeen. Ne ovat vähitellen ja huomaamatta ostaneet valtaosan suomalaisista palvelutaloista, perustaneet uusia, ja kilpailleet entiset ulos markkinoilta. Eipä taida Käpylässäkään enää olla muita kuin kovan rahan sijoitusbisneksellä hoidettuja vanhusten palvelutaloja. Onkin kummallista, miten meidän vanhustemme hoito voi olla niin hyvä bisnes kansainvälisille sijoittajille, kun se meille suomalaisille on vain kulu?!

En halua moittia säätiöitä tai sijoittajia – hyvä, että joku on halukas kantamaan vastuuta vanhustemme hoidosta, mutta palvelutalojen businestavoite merkitsee sitä, ettei tavallisen kokoisella eläkkeellä pysty niissä asumaan ilman kunnan tukea. Ja sitähän ei riitä kaikille. On priorisoitava vanhukset, pantava heidät riviin ja pisteytettävä vammat. Muistisairaudella ja liikuntavammalla saa enemmän pisteitä kuin esimerkiksi paniikkihäiriöllä, turvattomuuden tunteella ja pelolla. Ja jos pystyy vielä itse pukeutumaan, ei ole pistetaulukoiden mukaan avun ja tuen tarpeessa.

Kun entiset niin sanotut säilytyspaikat ovat juuri niitä, joita vähennetään lain mukaan, niin köyhimmille vanhuksille ja vammaisille jää vain koti, hoidolla tai ilman. Ja monta kertaa juuri ilman – sen näyttävät tilastot nyt vääjäämättömästi.
Vertasin mielenkiinnolla Helsingin (Keskisen ja Pohjoisen alueen), Järvenpään, Espoon, Lohjan, Seinäjoen, Kaskisten, Iisalmen, Kajaanin, Sallan ja Kiteen tilastoja. Nämä paikkakunnat valikoituivat joko tuttavieni asuinpaikkojen, kuullun tai oman kiinnostukseni perusteella – täysin mutua siis.

Analyysini kertoi kummallisia asioita vanhusten hoidosta näissä kunnissa. Rivien välit kertoivat vielä enemmän kuin numerot. Välillä mietin, ovatko vastaajat aina ymmärtäneet mitä heiltä on kysytty, ovatko eri puolilla asuvat joko liika vaatimattomia ja häveliäitä kehumaan (Iisalmi) vaiko liiankin ylpeitä tunnustamaan puutteita (Espoo)? On myös mielenkiintoista nähdä miten eri kaupunginosien kotihoito panostaa vanhuksiinsa, kenellä riittää resursseja sijaishoitopaikkaan omaishoitajan sairastuessa, kuntoutukseen, ulkoilutuksiin ja harrastuksiin, kenellä ei. (Varsinkin Espoo näyttäytyy käsittämättömän suurten erojen kaupunkina. Siellä missä osataan vaatia, ja olettaisi olevan myös varaa hankkia palvelut yksityiseltä, on myös suurimmat mahdollisuudet saada palvelut kaupungilta.) Ainainen itku henkilöstöpulastakin näyttäytyy tilastojen valossa ylimitoitetulta: lähes joka kunnassa vajausta näkyy olevan vain muutamasta henkilöstä ja terapeuteista. Miksi siitä siis valitetaan, kun lähes jokainen vastaaja ilmoittaa koulutettua henkilöstöä olevan hyvin saatavissa (ja Espoossa yli tarpeen)? Meneekö esimerkiksi kotihoitajien aika matkoihin, kun ei se näy riittävänä hoidettavien kohtaamisena?

Ei meillä Käpylä-lehden jakelualueella ole mitään häpeämistä näiden tilastojen valossa. Eri asia on, miten työ konkreettisesti toteutuu yksilötasolla. Niin paljon paremmilta luvut (ja omat kokemukseni) näyttävät kuin nykyisessä kotikunnassani, että harkitsen vakavasti paluumuuttoa ennen vanhaksi ryhtymistä.

Eija Tuomela-Lehti
toimitus.kapyla-lehti@hotmail.fi