Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Alan olla jo sen verran setämies, että otan molemmat otsikon varusteet käyttööni ensi tilassa. Eipä silti, on minulla ollut karvalakki aikaisemmin. Se tuhoutui varsin erikoisesta syystä. Hyllylle laittamani supinnahkainen karvalakki herätti Saara­-kissassamme voimakkaan metsästysvietin. Kerran tultuani kotiin totesin, että lakki oli entinen. Saara oli tehnyt siitä selvää. Uutta lakkia en enää hankkinut, koska pidin tuolloin karvalakin käyttöä vanhan miehen puuhana. Tuolloin muodissa ollut suikan mallinen ”keinovagina” herätti mielessäni lähinnä hilpeyttä. Ei, vihreää baskeria minä olen käyttänyt jo siksi, että sen voi rutata huoletta taskuunsa eikä se häviä, kuten hatulla on tapana. Ne pöllitään hattuhyllyltä tai sitten ne putoavat pöydän alle.

Pitkät kalsarit ovat myös ongelmalliset. Vanhempi mies voi niitä kyllä huoletta käyttää. Lämpimätkin ne ovat, päällelaitto on yksinkertaista, keltainen puoli eteen ja ruskea taakse. Vakiintuneessa parisuhteessa elävät voivat kalsareita käyttää. Niin kutsutut ”alan miehet” karsastavat kuitenkin näitä seksintappajia. Kukin menetelköön tilanteensa mukaan.

Karvalakki tuli mieleeni Antti Litjan Mielensäpahoittajasta. Olen huomannut itsessäni hieman samoja piirteitä. Valitan ja känisen lähes kaikesta. Kohdallaan eivät ole kuin omat tekemiset. Kukaan ei ymmärrä mistään mitään. Kaikki on tehty vaikeaksi. Ennen olivat asiat paremmin. Onko tuttua?
On pakko todeta kuten Matti Nykänen, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Tulevasta emme tiedä ja ainakin minä realistis­kyynisen elämänasenteen omaavana en usko mihinkään yliluonnollisiin asioihin. Yllätyn kyllä iloisesti, mikäli jotain mukavaa sitten siellä toisella puolella on. Kyllä se on varmempaa ne ilot tällä puolella kokea. Olen varmaankin julistanut tätä filosofiaani aiemminkin.

Tämän lehden myötä tulee 25 vuotta täyteen Tanotorven kolumnistina. Kirjoittaminen on tunnetusti hyvää terapiaa. Kirjoittamaan oppii lukemalla ja elämällä, näin totesi Arto Paasilinna eläessään. Lisäisin tähän terapiapuoleen vielä karaoken laulamisen, mikäli musiikki kiinnostaa. Siitä saa totisesti voimia kun taputetaan ja pyydetään lisää. Ai että tuntuukin hyvältä. Tällaiseksi suosion kerjäläiseksi on tultu.
En ole juurikaan lueskellut vanhoja juttujani, vaikka ne ovat kyllä tallessa. Kuitenkin luin tässä ensimmäiset sepustukseni joulukuulta 1993. Otsikot olivat kovin tunnevoittoisia: Yksinäisen joulu ja Työttömyyttä ei tarvitse hävetä. Muistan tunnetilani kirkkaasti. Työnantajani oli juuri mennyt nurin, naisystävä oli minut jättänyt, ei siitä puuttunut enää muuta kuin se laulussa mainittu käsien palelu. Suivaisaa oli.

Eipä sitä pidä jäädä kotiin kitumaan. Kannelmäen vanha ostari oli tuolloin jonkinlainen köyhän miehen Las Vegas. Viihtyisiä kapakoita oli 7-8 kappaletta. Menoa ja meininkiä oli joka makuun ja tarpeeseen. Tulipa tuolloin tutustuttua moniin kavereihin, joita vieläkin näen. Suuri osa on poistunut.
Vaan alkoihan aurinko vihdoin paistaa. Kuluneeseen 25 vuoteen mahtuu myös tosi upea 19 vuoden ajanjakso. Tutustuin keväällä 1995 elämänkumppaniini Tepaan. Hieno ajanjakso päättyi hänen tosi yllättävään poismenoonsa kesällä 2014. Se oli elämän järjestämä totaalinen lattiaan lyönti. Luku on laskettu, elämä jatkuu. Missä merkeissä, en tosiaan tiedä. Aika näyttää.

Kun tässä katselen ikkunasta, niin huomaan, ettei Kantsun vanha ostari ole todellakaan entisensä. Voisi kuvitella, että tässä asustelisi jossakin Syyrian sotatoimialueella. Tunnelmallinen vanha ostari on suurimmaksi osaksi purettu ja revitty. Pari pytinkiä on tekeillä, tulevatko loput 9 rakennusta valmistumaan. Jos kaikki rakennukset valmistuvat joskus, niin luulisin, että jonkinlainen tiheästi rakennettu köyhän miehen Bronx tästä tulee. Las Vegasin meininki kuitenkin katoaa ikuisiksi ajoiksi. Eijjjumaliste, ei kun karvahattu päähän ja baanalle. Ei tämä elämä tähän lopu… laitan kuitenkin vielä Elviksen levyn Viva Las Vegas pyörimään, vanhojen aikojen muistoksi.

Heikki Majava