Pääkirjoitus – Fly me to the moon!
Tämän lehden ilmestyessä istun lentokoneessa matkalla New Yorkiin. Kyse on 50-vuotismatkasta. Tulipahan sellainenkin kilometripylväs ohitettua. Muistan kuinka nuorempana minuun teki vaikutuksen elokuvakohtaus, jossa vanhempi mies selitti pojalle, että auton ajaminen on kuin aikamatkustamista. Siellä, minne auton nokka osoittaa, on tulevaisuus ja perässä menneisyys.
Ja näinhän se on. Olemme aikamatkaajia. Elämme jatkuvassa muutoksessa. Lähes koko solukkomme kuolee ja uusiutuu 10 vuodessa. Emme ole siis samoja olentoja kuin aiemmin. Elämme tässä ja tulevassa, vaikka hahmotammekin itseämme menneisyyden kautta. Myös yhteiskunta ja luonto ovat jatkuvassa muutostilassa. Asioiden muuttumattomuus on näennäistä, mutta myös lainalaista. Ilman tasapainoa ihmiskunta ja koko maapallon biosfääri olisivat kuolleet jo aikoja sitten. Mikä hallitsee elämänkulkuamme? Miksi epätasapaino ei ole jatkuvaa ja asiat tuppaavat asettumaan tiettyihin ja jopa tyydyttäviin uomiinsa?
Onko elämänjanamme loputon vai onko loppu näkyvissä? Sanonta kuuluu, että tässä elämässä ei ole pakko tehdä mitään muuta kuin kuolla. Tästä syystä en tunne huonoa omaatuntoa, että vapautan tälläkin lennolla jälleen kerran muutaman tonnin hiilidioksidia. Paljon lentävän matkailijan päästöt voivat olla jopa suuremmat kuin hänen koko muun elämisensä päästöt yhteensä. Tämän reissun päästöillä olisin voinut ajaa kaksi vuotta autolla tai syödä lihaa kahdeksan vuotta.
Ahdistaako? No ei. Teslan perustaja Elon Musk päästi pari viikkoa sitten raketillaan hiiltä ilmakehään ainakin viiden edestakaisen mannertenvälisen lennon verran. Puhumattakaan noesta ja alumiinista, jotka jäävät ilmakehään tuhoamaan otsonia useaksi vuodeksi. Päästömme eivät ole yhteisverrannollisia, vaikka nykyisessä tasa-arvoisuuden maailmassa haluaisimme niin uskoa. Kaikilla ihmisillä ei voi olla samoja vapauksia, koska biodiversiteettimme kantokyky ei kestä sitä.
Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa unohdetaan usein, että kyse ei ole vain omista yksittäisistä valinnoistamme, vaan deterministisestä syy-seuraussuhteesta; tapahtumaketjusta ja sykleistä, joiden liikkeellepanevat voimat on vapautettu jo kauan sitten. Suomi ja suomalaiset ovat osa omaa ekonomista ja ekologista prosessiansa siinä kuin intialaiset omaansa.
Kausaalisuutta mietittäessä joudumme miettimään koko prosessin fysikaalista luonnetta. Mitkä kappaleet ovat aiheuttaneet minkäkin prosessin ja mikä vaikuttaa mihinkin. Esim. muurahaispesän yksittäiset muurahaiset eivät näennäisesti vaikuta koko pesän dynamiikkaan, koska muurahaiset toimivat kuten muurahaiset toimivat. Kuljemme muurahaispesän parviälyn tavoin ryhmäajattelun kautta kohti tuntematonta. Kuvittelemme olevamme ruorissa, mutta meitä ja ihmiskuntaa kuljettavatkin paljon suuremmat voimat, joihin emme voi vaikuttaa. Pyörä pyörii ja me siinä mukana, halusimme tai emme.
Siinä kun voimme säädellä vaikkapa äänemme voimakkuutta, voimme säädellä suhteellisesti myös päästöjämme ja aiheuttamaamme rasitetta pallolle. Vaikutus on kuitenkin vain säätelyä. Emme pysty pysäyttämään väestönkasvua, emme sukupuuttoaaltoa, emme väestömassan aiheuttamaa biodiversiteetin tuhoa ja aloittamiamme alkuaineiden biokemiallisen kierron häiriöitä. Luonnon kannalta ihmisellä ei ole muuta arvoa kuin se, mitä mitataan maallikon nimikkeillä ’voima’ ja ’paine’.
Fyysikko Kari Enqvistin mukaisesti ”kaikki mitä luonnossa tapahtuu, tapahtuu samoista syistä”. Kyse on vuorovaikutuksesta. Kaikki kappaleet tunnistavat toisensa. Atomit törmäävät toisiinsa ja aiheuttavat ketjureaktion. Energian vapautuessa liiketilat muuttuvat. Myös energiaa vapauttava muuttuu riippumatta siitä, muuttuuko vapautuksen kohde. Hiilidioksidipäästöistä puhuttaessa puhumme CO2:n vuorovaikutusvoimasta. Voivatko perhosen siiveniskut aiheuttaa myrskyn? Kyllä, sillä vuorovaikutus ei ole suoraviivaista, vaan epälineaarista.
Ihminen on pieni osa maapallon energiatasapainoa. Emme kykene tuhoamaan palloa, mutta kykenemme tuhoamaan itsemme ja ison osan muista elävistä olennoista. Energia säilyy, mutta me emme. Olemme atomien tanssia maailmankaikkeudessa. New Yorkin matkani voi aiheuttaa maailmanlopun tai sitten ei, mutta emme pysty ennustamaan sitä. Missä kulkee vuorovaikutusvoimamme keikahduspiste ja ihmiselle negatiivinen takaisinkytkentä? Onko kamelin selkä jo katkennut?
Tilastollisesti näyttäisi, että maapallolle aiheuttamamme rasite kääntyy päänmenoksemme, teemme mitä hyvänsä. Jo ihmisten määrä kertoo ekosysteemin epätasapainotilasta. Emme pysty pysäyttämään junaa, jossa matkustamme. Kenelle olen vastuussa lentoni aiheuttamista päästöistä? Syönkö lapsieni tulevaisuutta? Kysymys on ensisijassa moraalinen. Pääsiäissaaren myöhemmille sukupolville puuton saari oli heidän ainoa tuntemansa todellisuus. Menneestä, johon ei ollut enää paluuta, heillä oli vain jonkinlainen sumuinen mielikuva.
Hyvää yötä Helsinki, huomenta New York!
Jauri Varvikko,
jauri.varvikko@eepinen.fi