Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Taisto-Juhani Lundberg syntyi Terijoelta lähtöisin olevien romanievakkojen jälkeläiseksi 22.4.1949 Vehmaalla, Kustavissa. Tuohon aikaan romanit vielä kiersivät ja kulkivat talosta taloon, talvet vietettiin siellä, mistä sija löydettiin.

Pysyvää paikkaa etsiessään evakkoromanit ajautuivat tahtomattaan hökkeli- ja telttakyliin. Näin kävi myös Taistolle, joka asui isänsä kuoltua ensimmäiset asuinvuotensa Mäkkylän mustalaisleirillä Leppävaaran vieressä. Varsinkin talvet olivat erityisen ankaria, sillä he asuivat itse kyhätyissä majoissa, joissa ei ollut lämmitystä. Joskus joku hyväsydäminen kyläläinen päästi heidät pihasaunaan, vajaan tai varastoon talven ajaksi.

Taisto ei vielä tuossa vaiheessa tuntenut isosiskoaan Annelia, joka asui isoäidin luona Joutsenossa. Leirissä aika kului velipuoli Feijan ja muiden romanilasten kanssa.

Internointi kohtalona

Valtio ei katsonut mustalaisleirejä suopeasti ja niiden purkamiseksi ruvettiin toimiin. Kaikki romanilapset vietiin lastenkoteihin, joissa heistä oli tarkoitus kasvattaa yhteiskuntakelpoisia suomalaisia. Näin myös Taisto siirrettiin veljensä kanssa Mustalaislähetyksen lastenkotiin Sipooseen ja myöhemmin Kauniaisten nuorisokotiin, jossa hän vietti koko nuoruutensa aina täysi-ikäiseksi asti.

– Kasvoimme ilman menneisyyttä ja tietoa omaisistamme ja taustoistamme, Taisto kertoo.

Normaalien perhesuhteiden puute aiheutti sielun tyhjyyden, jota Taiston oli kasvettaessa täytettävä. Taisto kävi maalariammattikoulua, mutta haaveili samalla taiteilija-ammatista.

Musiikista tuli keino täyttää tuota tyhjiötä. Ensimmäisen bändinsä, Dark Faces, Taisto perusti veljensä Feijan kanssa jo nuorisokodissa. Kitarat olivat itsetehtyjä. Genre oli tietysti rautalanka, kuten tuohon aikaan kuului. Kun heille tuli 18 vuotta täyteen, niin heidät potkaistiin nuorisokodista ulos, taivasalle.

– Minusta tuli sitten tällainen taivaanrannanmaalari, Taisto nauraa.

Soittimet puhuvat

Taisto on ollut musiikillisesti lahjakas lapsesta pitäen. Lastenkodin mustalaislähetyksen lapset kävivät pyhäpäivisin Helsingin vanhan kirkon tapahtumissa laulamassa. Vanhemmat ihmiset ovat kertoneet, että kun Taisto lauloi, kaikki rupesivat itkemään, sillä ääni oli niin uskomaton.

Taisto oli myös taitava ja nopea oppimaan uusia instrumentteja. Hän opiskeli Helsingin konservatoriossa kolme vuotta viulunsoittoa. Lisäksi hän on itseoppinut pianisti, kitaristi ja sovittaja.

– Saan minkä tahansa soittimen käteeni, niin se alkaa puhua, Taisto sanoo.

Taisto soittaakin edellisten soittimien lisäksi haitaria, mandoliinia ja mitä tahansa kosketinsoitinta. Kyseessä on siis monitaiteellinen persoona.

Tosi tummat

Kauniaisissa ollessaan veljekset olivat saaneet tietää sukuyhteydestä kuuluisaksi tulleeseen Anneli Sariin. Anneli oli asunut lapsuutensa Joutsenossa, veljistä erillään.

Kun pojat perustivat vuonna 1969 yhdessä Marko Putkosen kanssa kuuluisan Hortto Kaalo-yhtyeen, oli itsestään selvää, että myös Anneli oli vakituinen vieras poikien keikoilla. Välillä myös pojat soittivat Annelin taustabändinä.

Hortto Kaalo, eli romanikielellä ’tosi tumma’, niitti nopeasti mainetta. Perustamisensa jälkeen yhtye julkaisi singlen Miksi ovet eivät aukene meille, josta tuli hitti. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia myivät kultaa. Ei mennyt kuin hetki ja yhtye oli vakituinen vieras televisiossa. Mainetta seurasi euroviisuehdokkuus ja osallistuminen Syksyn säveleen.

– Yhtäkkiä meitä pyydettiin elokuviin, mainoksiin ja poliittisiin tapahtumiin. Tasa-arvoasioiden merkityksen nousu nosti myös Hortto Kaalon yhteiskunnalliselle kartalle. Olimme ilmiö, Taisto summaa. – Kävimme ulkomaillakin keikkailemassa.

Identiteetin etsimistä

Maine ja kunnia johtivat lopulta erimielisyyksiin musiikin suunnasta ja sisällöstä ja Taisto siirtyi muihin töihin, mutta jatkoi levyjen ja isojen konserttien tekemistä Hortto Kaalon kanssa. Taisto veti romaninuorille kulttuuripainotteisia musiikkikursseja Ammatti-instituutissa.

Taisto on luonteeltaan luova persoona. Hänen musiikkiinsa on aina kuulunut tietty teatraalisuus ja erilainen rekvisiitta.

– Olimme juurettomia, mistä johtuen aikuisena syntyi tarve oman identiteetin etsinnälle ja rakentamiselle. Emme olleet eläneet romaniperheissä, vaan meitä oli vuosikausia ”valkaistu”, joten olimme kadottaneet osan itseämme. En voi kuitenkaan kieltää, etteikö nuorisokoti olisi tarjonnut myös lähtökohtia elämälle, Taisto analysoi.

Romaneilla ei ole ollut kirjoitettua historiaa ja parisuhteet ovat jääneet kirjaamatta kirkonkirjoihin. Taisto tietää vanhempiensa Väinön ja Roosan tulleen Terijoelta ja sen, että hänen isoäitinsä on syntynyt Pietarissa, mutta siihen jäljet kylmenevätkin.

– Romaneilla ei ole kansainvälistä yhtenäiskulttuuria, Taisto kertoo, vaan se on rakennettu palasista. Tavat vaihtelevat maittain.

Musiikki, tanssi ja laulu ovat romaneille yhteinen tekijä. Myös perheen merkitys on suuri.

Taisto ammentaakin paljon slaavilaisesta romantiikasta, sillä se yhdistää hänen sukuaan ja muitakin romaneja, jotka aikoinaan asuttivat Suomen itäosia.

Koti Kannelmäestä

Taisto muutti Kannelmäkeen vuonna 1990. Heti muutettuaan hän oli mukana perustamassa Kannelmäen soitannollista seuraa. Hänellä on viisi lasta. Keskimmäiset lapset, Miritza ja Amadeus, ovat jatkaneet isänsä jalanjäljillä muusikon uraa.

Taisto on viime vuosikymmeninä ehtinyt tehdä monenlaista musiikin saralla. On sävelletty musiikkia ja heitetty keikkaa eri kokoonpanoissa.

Vauhti oli vuosia kovaa, kuten muusikoilla yleensäkin. Viime vuosina saadut kaksi infarktia ovat kuitenkin pysäyttäneet menon.

– Pysähtymisessä oli se hyvä puoli, että se mahdollisti omien lapsieni uudelleen löytämisen. Elämäntilanne tasaantui. Pääsin myös iloitsemaan lapsenlapsistani ja siitä, että tyttäreni Miritzan lapset jatkavat musiikillisia perinteitä, isoisä kertoo.

Historia on Taiston intohimo. Myös kulttuuri ja matkailu ovat osa elämää. Hän on tuttu näky Kannelmäessä, jossa hän pyöräilee sähköpyörällään päivittäin isoja lenkkejä.

Taisto viettää 70-vuotispäiviään perheen piirissä. Tanotorvi onnittelee.

 

Teksti ja kuva Jauri Varvikko

 

Mäkkylän romanileiri

Nykyisen Komendantinmäen juurella, Mäkkylässä, sijaitsi 1950-luvulla suuri romanileiri, jossa asui enimmillään parisataa romania. Heistä puolet oli lapsia. Suurin osa heistä oli Karjalan kannakselta tulleita evakkoromaneja, joita ei huomioitu kuten rintamamiehiä ja muita Karjalan evakoita. He jäivät ilman asuntoja ja yhteiskunnallista tukea ja olivat näin pakotettuja elämään yhteiskunnan ulkopuolella.

Romanien sulauttamiseksi yhteiskuntaan leirin lapset vietiin lastenkoteihin, joissa heistä pyrittiin tekemään ideaalin mukaisia kansalaisia ja viemään heidän romani-identiteettinsä. Seuraukset olivat tietysti kauaskantoiset.

Taisto on pyrkinyt saamaan tapahtumille yhteiskunnallista näkyvyyttä. Leiripaikan yläpuolelle, niin sanotulle Mustalaiskalliolle, on kiinnitetty Taiston aikaansaama muistolaatta, jossa lukee: ”Täällä oli 1950-luvulla yhteiskunnan tuen ulkopuolelle jäänyt romanileiri.” Laattaa ei valitettavasti löydä ilman opastusta. Leppävaara-seura on päättänyt tänä keväänä merkitä paikan maastoon näkyvämmin, maastoon sopivalla tavalla.