Björkbacka – Suomen talouspolitiikan tulevaisuus
Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki on ahkera tutkija-kirjoittaja. Hänen uusin kirjansa Suomen talouspolitiikan tulevaisuus. Teoriasta käytäntöön. Into. 2014 jatkaa talouteoreettisia analyysejä globaalikeynesiläisessä hengessä.
Alkuperäinen ajatus oli muotoilla vasemmiston talouspoliittinen vaaliohjelma 2015. Kirjasta tuli – Patomäen ansiosta – kuitenkin tätä alkuajatustaan huomattavasti laajempi katsaus nykyisten talouspolitiikan ja talousteorioiden keskeisiin käsitteisiin ja teorioihin Suomen oloihin sovellettuna.
”Suomen taloustilannetta vuonna 2015 määrittää kaksi asiaa: teollisuustuotannon heikot kehitysnäkymät, jotka ovat suorassa yhteydessä alhaisiin investointeihin ja korkeaan työttömyyteen, sekä EU:n budjettikuri”.
EU:n budjettikuri vähentää kasvunäkemyksiä Euroopassa ja vaikuttaa myös suoraan Suomeen. Lisäksi USA:n ja EU:n määräämät talouspakotteet Venäjälle Ukrainakriisin vuoksi vaikeuttavat monien suomalaisyritysten toimintaa Venäjällä.
Patomäki selventää nykyisen talouspolitiikan pääkäsitteiden sisältöä ja niihin liittyviä ongelmia, joihin tavallinen lehden lukija törmää päivittäin. Näitä ovat sellaiset käsitteet kuin niukkuus, tarjonta ja kysyntä, kannustimet, tehokkuus, bruttokansantuote, kasvu, julkistalous, kilpailukyky, kestävyysvaje ja rakennemuutos.
Näistä erityisesti kaksi viimemainittua käsitettä, joita toistellaan jatkuvasti talouskeskusteluissa, aiheuttavat paljon sekaannusta. Kestävyysvajeella tarkoitetaan, että kun tiedetään väestökehitys, keskimääräinen BKT-kasvuaste, työn tuottavuuden kasvu, työvoiman muuttoliikkeet, veroaste, tulonjako, yhteisten sijoitusten tuottoja muut kehitykseen vaikuttavat asiat riittävällä tarkkuudella pitkälle tulevaisuuteen, voidaan laskea jopa prosentin kymmenyksen tarkkuudella julkisen talouden vaje esimerkiksi vuonna 2030.
Julkisuudessa esitetyt kestävyysvajearviot vaihtelevat kuitenkin rajusti. Palkansaajien tutkimuslaitoksen esittämästä alle puolesta prosentista Suomen Pankin ja EU:n yli kuuteen prosenttiin. Todellisuudessa talouden kasvuennusteet pystyvät ennakoimaan kehitystä korkeintaan muutamiksi kuukausiksi eteenpäin. Näiden tulevaisuusennakointien varsinainen tarkoitus onkin vaikuttaa nykyisyyteen, saada ihmiset toimimaan halutulla tavalla. Niitä käytetään mm. nollapalkankorotusten tai jopa palkanalennusten perustelemiseen.
Suomessa 2010-luvulla rakenteelliset uudistukset ovat keskittyneet ennen kaikkea pyrkimykseen vähentää kestävyysvajetta.
Patomäki tarkastelee erilaisia talousteorioita uusklassisesta talousteoriasta globaaliin poliittiseen taloustieteeseen. Tuotannon monikansallistuminen vahvistaa maailmantalouden osien keskinäistä riippuvuutta ja vähentää kotimaisen kysynnän merkitystä. Megayhtiöt toimivat maailmanlaajuisesti. Samalla tuotantoketjut pirstoutuvat ympäri maailmaa.
Uudessa tilanteessa aiemmat reformiesitykset saavat uusia maailmanlaajuisia merkityksiä. John Maynard Keynesin jo 1930-luvulla esittämän osakeveron laajentamista James Tobin esitti vuonna 1972 ehdottamalla kansainvälistä valuutanvaihtoveroa. Myöhemmin hän paransi ehdotustaan esittämällä, että yhdentyminen on parempi vaihtoehto. ”Jos maailmassa olisi vain yksi maailmanvaluutta ja yksi keskuspankki, ei valuutanvaihtoverolle olisi tarvetta”.
Keynesin hengessä Tobin korosti valtioiden talouspoliitikkojen koordinoinnin tärkeyttä. Koordinointiin kuuluisi pitkälle menevä ja aiempaa globaalisempi näkemys valtioiden yhteisvastuusta.
Teoriasta käytäntöön
Demokraattisen talouspolitiikan tavoitteena tulee olla taata jokaiselle yhtäläiset mahdollisuudet tehdä asioita, oppia uutta, kasvaa ja kukoistaa. ”… tulo- ja varallisuuserot ovat hyväksyttäviä vain silloin kun:
– kaikkien perustarpeista huolehditaan niin, että kullekin on luotu edellytykset oman ihmisyyden kehittymiseen ja sen täydellistämiseen kunkin oman polun mukaisesti.
– Kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet ilmaista itseään, oppia, kasvaa ja kukoistaa ja siten saada tyydyttää myös korkeampia tarpeitaan.
– Erot hyödyttävät ennen kaikkea heikommassa asemassa olevia sitä kautta, että kokonaisuus toimii tehokkaammin.
– Peli on kaikilta osin reilu myös kilpailtaessa näiden yli jäävän tuotoksen jakautumisesta eivätkä erot pääse kasautumaan”. (s.135)
Globaalikeynesiläisiin uudistuksiin voisivat kuulua:
– ”kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n erityisnosto-oikeuksien käytön laajentaminen tai uusi maailmanlaajuinen keskuspankkivaluutta
– -järjestelmä, jonka avulla maailmankaupan ali- ja ylijäämä voidaan tasoittaa tasapuolisesti (esimerkiksi ylijäämämaiden keskuspankkitilien verotus)
– globaali velkasovittelumekanismi
– maailmanlaajuisia veroja ja uudelleenjakoa
– maailmanlaajuisia talous- ja sosiaalipolitiikan elementtejä
– sekä ylikansallinen tuki työntekijöiden oikeuksille, järjestäytymiselle ja yhteisvastuun järjestelmille, ei pelkästään solidaarisuudesta vaan myös globaalin kokonaiskysynnän vuoksi”. (s. 174-175)
Patomäki huomauttaa, että edellä esiteltyjen ehdotusten toteuttamiseen vaaditaan käytännöllisten ja institutionaalisten järjestelyjen mallia, jota ei vielä ole luotu, mutta joka on poliittisesti mahdollista saavuttaa ja muutoinkin realistisesti toteutettavissa oleva vaihtoehto yhteiskunnallisten käytäntöjen ja suhteiden järjestämiseksi. Globaali demokratisaatioprosessi on avoin, sillä ei ole yhtä lopullista päämäärää. Patomäki haluaa näin torjua jäykät ideologiset mallit, jotka ovat historiassa johtaneet usein umpikujaan.
Oiva Björbacka