Pääkirjoitus – Muistoja SVK:sta
Suomalais-venäläisen koulun purku herättää monia vanhoja muistoja, sillä kävin koulua esikoulu mukaan lukien yli 13 vuotta. Siirryin Kanneltien päiväkoti nro 100:sta SVK:n tarhaan ja esiopetukseen vuonna 1975. Olin puolipäivätoiminnassa, sillä kokopäiväpaikkoja ei ollut riittävästi. Venäjän kieleen ja kulttuuriin tutustuminen alkoi heti tarhassa erilaisten leikkien ja laulujen kautta. Muistan yhä elävästi, kun kävimme käpysotaa pihalla, niin heitin maununnevalaista Leppäsen Jannea kävyn sijaan kivellä päähän ja jouduin makuutilaan jäähylle…
Koulun kuri oli tiukka, mikä johtui pitkälti venäjänkielisten opettajien erilaisista kasvatus- ja opetusmetodeista. Monet oppilaat pelkäsivät ala-asteella venäläisiä opettajia; jotkut jopa niin paljon, etteivät pystyneet tulemaan kouluun ja jättivät sen siitä syystä kesken. Kulttuuri- ja kielierot olivat suuria ja ne olivat nähtävissä myös opettajien kesken. Räiskyvät venäjänkieliset opettajat viihtyivät enemmän koulun tupakkahuoneessa, kun taas hiljaiset suomenkieliset jurnuttivat keskenään.
Lapsia ei tuolloin tuotu kouluun, vaan kaikki kulkivat koulumatkat omin päin aina ensimmäisestä luokasta lähtien, kuka bussilla, kuka pyörällä tai kävellen. Kannelmäessä käytiin hammashoitolassa, samoin joulukirkossa, kuka nyt kuului kirkkoon. Luokkani oli jakautunut noin 50/50 periaatteella seurakuntaan kuulumattomiin ja kuuluviin. Elämänkatsomustiedon osallistujamäärät olivat huikeita muihin kouluihin verrattuna. Myös pioneerijärjestöihin kuuluvia oli paljon. Oletan, että joka kolmas peruskouluoppilas kulki tiettyinä päivinä koulussa vihreä pioneeripaita ja punainen liina kaulassa. Niitä pidettiin jopa luokkakuvissa. Vaherman kesäleirit olivat suosittuja.
Politiikka ei kuulunut opetusohjelmaan, sillä olihan kyseessä Suomen valtion koulu. Politiikka ei kuitenkaan pysynyt poissa koulusta, vaan näkyi niin opettajien kuin oppilaiden vanhempien kautta. Neuvostoliiton ihailu oli läpinäkyvää ja kaikki luokat tekivätkin luokkaretkiä naapurimaahan. Joskus retket pääsivät hieman käsistä ja silloin syynä oli taas suomalainen kulttuuri, jota venäläiset vodka-turismiksikin kutsuivat. Etenkin lukioaikana opettajat irtisanoutuivat retkistämme täysin ja teimme niitä sitten omatoimisesti.
SVK oli myös paikka, jossa Neuvostoliiton kulttuurivieraat kävivät vieraisilla, sillä erilaisten rajat ylittävien kulttuurikerhojen ja -ryhmien toiminta oli vahvaa. Hyvin monen suomalaisen vasemmistolaisen kulttuuripersoonan lapsi kävi vähintään peruskoulun SVK:ssa. SVK:ssa oli niin Chydeniuksia, Melasniemiä kuin Sinnemäkeä, mikä näkyy suomalaisessa kulttuurielämässä yhä vahvasti.
SVK oli ollut valmistuessaan vuonna 1964 suomalaisten koulujen huippua. Luokkien varustelutaso oli korkea. Lähes joka luokassa oli tv. Keskusradio lienee ollut Suomen ensimmäisiä. Valtion kouluna se sai tiettyjä etuoikeuksia ja moderneja ratkaisuja, mitä kunnan kouluilla ei ollut. Koululla oli myös erillinen juhlasali ja auditorio, mistä johtuen liikuntasali oli varattu vain urheilemista varten. Koulu oli saanut paljon lahjoituksia, joista osa Neuvostoliitosta, mistä johtuen esim. biologian luokka oli kuin matka ihmeellisyyksien maailmaan. Luokan terraario, täytetyt eläimet ja luuranko aiheuttivat lapsissa ihastusta. Koululla oli oma kirjasto, mistä sai olla ylpeä.
Koulun ruoka oli itse valmistettua ja erinomaista. Monia ruokalajeja odoteltiin vesi kielellä. Joskin borssikeitto ja tilliliha eivät olleet suosikkeja. Keittiötä johti rautaisella kädellä Kimi Räikkösen mummo Sirkka Pietilä. Ruokala toimi myös monien luokkajuhlien pitopaikkkana, joissa esitettiin piirrettyjä, musiikki- ja teatteriesityksiä.
En ole kaikista kouluun ja koulunkäyntiin liittyvistä asioista ylpeä ja joistakin negatiivisista tapahtumista saan syyttää puhtaasti itseäni ja rauhatonta murrosikääni. Joidenkin opettajien kanssa olin useaan otteeseen törmäyskurssilla, mutta monet saivat myös kunnioitukseni niin auktoriteetteina kuin inhimillisyytensä vuoksi. Suurimman tuen sain vararehtori Leena Puraselta, joka jaksoi uskoa minuun ja kykyihini huonoimpinakin hetkinä. En voi myöskään koskaan unohtaa sellaisia persoonia kuin Pekka Airaksinen, Leo Izjumov, Valentina Borodavkina, Anna Novitsky ja Aatos Salo. Osa näistä hyvinkin ristiriitaisia tapauksia.
Kirjoitin SVK:sta ylioppilaaksi vuonna 1988. Kouluhistoriani kulminoitui kuusi vuotta sitten, kun tapasin kouluni entisen oppilaan. Hän oli ollut vuotta alemmalla luokalla. Olemme olleet nyt neljä vuotta naimisissa.
Kiitos kaikille, niin opettajille kuin koululle unohtumattomista vuosista, jotka monella tavoin tekivät minusta sen mikä minä olen. Olen surullinen, että koulu nyt katoaa, mutta tietyt arvot, hyvät muistot ja seuraukset jäävät elämään. Olkoon uusi koulu entistä uljaampi.
Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi