Vanhaksi elämisen iloja – Majavan matkassa
Valtioneuvos Riitta Uosukainen on rohkea ihminen. Hän on kertonut rehellisesti miehensä, everstiluutnantti Topi Uosukaisen sairaudesta. Topi sairastaa Alzheimerin tautia.
Tieto sairaudesta ja siitä, kuinka se etenee ja kuinka sen kanssa voi elää auttaa varmasti monia suhtautumaan oikein tähän jo satoja tuhansia koskevaan kiroukseen. Tautia ei voi parantaa, oireita voidaan korkeintaan lieventää hieman. Alzheimer tuhoaa potilaan aivot aste asteelta. Lopulta potilas menettää toimintakykynsä täysin. Hänestä jää jäljelle pelkät kuoret.
Uosukaiset ovat eläneet joka suhteessa rikkaan elämän valtakunnan huipulla. Ehkä juuri siksi romahduskin tulee olemaan poikkeuksellisen julma. Vaikka aineellinen puoli olisi kunnossa, se ei paljoa lämmitä. Itse potilaalle ei siitä ole mitään apua. Hän elää harhaisessa mielikuvitusmaailmassaan. Hän on useimmiten ahdistunut ja masentunut, hän ei ymmärrä kuka hän on, ja keitä ovat nämä ympärillä pyörivät ihmiset.
Käytös muuttuu usein epäystävälliseksi ja karkeaksi. Hänestä tulee usein vainoharhainen ja mustasukkainen. Kaikki muutokset ovat muutoksia huonoon suuntaan. Sairauden kesto on yksilöllinen usein kuitenkin noin kymmenen vuotta toteamisesta kuolemaan. Se on pitkä aika, varsinkin läheiselle. Vuodet ovat erittäin vaikeita läheiselle henkilölle, joka yrittää parhaansa.
Potilas ei useinkaan ymmärrä olevansa sairas. Ainostaan hyvin harva kestää olla omaishoitajana loppuun saakka. Monet ovat sitä mieltä, että muistisairaus kaikkineen on kauheampi kuin parantumaton syöpä. Harva pystyy ymmärtämään, että tässä puhuu sairaus eikä potilas. Entiset ystävät katoavat viimeistään tässä vaiheessa. Usein jopa omat lapsetkin häipyvät. Ei tässä voi ketään moittia. Ainoastaan ammattilainen osaa suhtautua sairauteen sairautena.
Koska potilaan persoonallisuus muuttuu, hoitava omainen joutuu poikkeuksellisen koville. Yhteiskunta ei pysty nykyisellään hoitamaan kasvavaa vanhusongelmaa.
Riitta Uosukainen on ottanut itselleen hirveän urakan. Älykkäänä ihmisenä hän tietää, että pahin on vielä edessä. Riitta Uosukainen on jo itsekin varsin ikääntynyt ja hänen fyysinen kuntonsakaan ei ole portaissa sattuneen kaatumisen takia paras mahdollinen. Onneksi hänellä on mahdollisuus saada apua, kun asiat mahdottomiksi menevät.
Kauanko hän jaksaa? Aika näyttää.
Miksi asia minua kiinnostaa? Se kiinnostaa siksi, että olen kokenut aikoinani jotakin samaa. Yksin jäänyt, omaisuutensa menettänyt isoäitini sairastui Alzheimerin tautiin 75-vuotiaana. Oireet olivat tutut, aluksi ehkä jopa hieman huvittavat. Hän kertoi, kuinka mamma ja pappa olivat käyneet kahvilla. Hauskaa oli ollut ja vanhoja asioita muisteltiin.
No, vanhemmat olivat tietysti kuolleet jo vuosikymmeniä sitten. Tässä vaiheessa sairaan kanssa vielä pärjää. Sitten tulee vähemmän hauska vaihe. Yöllä on käynyt varkaita, rahat on viety. Nämä tuskatilat tulivat aina yöllä. Hän soitti harva se yö minulle ja kertoi huolistaan. Kerroin hänelle rauhallisesti, että rahat ovat liinavaatekaapissa lakanoiden alla. Siellähän ne aina olivat. Tätä hulluttelua jatkui kauan. Avaimet olivat kadoksissa, arjen askareet olivat vaikeita. Mistä televisio avataan? Mikä on televisio? Vanha nainen on tunkeutunut hänen luokseen ja katsoo häntä peilistä.
Voin vakuuttaa, että tämä ei ollut enää hauskaa. Jäin täysin yksin hoitamaan hänen asioitaan. Lähisukulaiset ottivat etäisyyttä. En tuomitse. Yksin asuminen muuttui täysin mahdottomaksi, koska mikään ei enää sujunut. Varattomana hänellä ei ollut mahdollisuuksia päästä mihinkään yksityiseen seniorikotiin. Julkisia ei ollut silloin kuten ei nykyisinkään. Pitkällisten ponnisteluiden jälkeen onnistuin kuitenkin saamaan hänet väliaikaisesti varsin mukavaan palvelutaloon, sillä ehdolla, että hän pystyy hoitamaan omat asiansa. Entisenä opettajana ja yrittäjänä hän pystyi ainakin hetken aikaa puhumaan varsin loogisesti.
Näin meni ehkä vuoden verran. Seniorikodin johtajatar soitti minulle ja kertoi, että asiat ovat menneet aivan mahdottomiksi. Eilenkin isoäitini oli mennyt keppinsä kanssa naapurihuoneen ukon luokse ja antanut ukolle kunnon selkäsaunan. ”Erkki on ollut tuhma, ja Erkki saa selkäsaunan.” Isoäitini luuli ukkoa pikkupojaksi ja jo ammoin kuolleeksi isäkseni.
Lähtöhän siitä tuli mutta minne? Loppujen lopuksi täysin dementoitunut isoäitini vietiin Koskelan sairaalaan. Oli järkyttävää nähdä hänet tuoliin sidottuna lukemassa ylösalaisin olevaa Sternlehteä… oli siinä omakin romahdus lähellä. Ei kestänyt kauaakaan, kun hänet vietiin Suursuon sairaalaan. Kävin katsomassa häntä hieman ennen hänen kuolemaansa. Siellä hän nukkui sängyssään järkyttävästi laihtuneena. Isoisäni kuva katseli häntä raameissa yöpöydällä. Kohta tavataan…
Heikki Majava