Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Natointoilijat valittavat mediassa, ettei meillä käydä kunnon keskustelua Natosta ja Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suunnasta. Valtamedia kuitenkin huolehtii siitä, venäjäuhkalla pelottelulle pyritään pitämään yllä yleisösivuilla natomyönteistä keskustelua.

Timo Hakkaraisen toimittama kirja Vakaus vaakalaudalla. Ajatuksia turvallisuuspolitiikkamme suunnasta (Into, 2017) ilmestyi juuri sopivasti presidentinvaalikeskustelua vauhdittamaan. Kirjoittajat ovat taustaltaan diplomaatteja, poliitikkoja, tutkijoita ja toimittajia sekä kirjan toimittajan haastattelemaa kaksi kenraalia, joiden yhteinen nimittäjä on vähintään varauksellinen suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen. He käsittelevät oman taustansa ja kokemustensa pohjalta turvallisuuspolitiikkamme eri puolia.

Professori Matti Klinge tarkastelee Venäjän historian ja Pietarin kaupungin perustamisen vaikutusta Suomenlahden geostrategiaan. Seurauksena oli Ruotsin suurvalta-aseman murtuminen, Suomen muuttuminen Venäjän tsaarin johtamaksi suuriruhtinaskunnaksi ja Venäjän vallankumousten yhteydessä itsenäiseksi tasavallaksi.

Heikki Talvitien tarkastelukohteena on Suomi Ruotsin vaikutuspiirissä historian eri vaiheissa. Kylmän sodan aikana Suomi ja Ruotsi muodostivat vakautta lisäävän puskurivyöhykkeen Naton ja Neuvostoliiton välissä. ”Ruotsin yli kaksi vuosisataa jatkunut idänpolitiikka ja Suomen rauhanomaisen rinnakkainelon periaate ovat vaimentanet suurvaltojen vastakkainasettelun vaikutuksia Euroopan pohjoisosissa… Pohjolan tulisi säilyä rauhanomaisena sivunäyttämönä tai takataskuna.”

Toisessa artikkelissaan Visuri muistuttaa realismista Venäjä pelottelun vastapainona. Sotilaallisesti ja taloudellisesti Venäjä ei muodosta uhkaa ylivoimaiselle USA:n johtamalle länsiliittoutumalle. Venäjää noudattaa pakostakin puolustuksellista strategiaa omalla alueellaan. Siihen sen suhteellinen voima riittää. Suomen kannalta olennaista on edistää erityisesti Itämeren alueen pysymistä rauhallisena. Siihen on mahdollisuuksia ulkopolitiikan keinoin ja huolehtimalla omasta puolustuskyvystä.

Professori Markku Kivinen käsittelee Venäjän, Naton ja Kiinan suhteita uuden kylmän sodan varjossa. Elämme edelleen kahden sotilasliiton vastakkainasettelun maailmassa. Mistään kilpailevista talousjärjestelmistä ei enää voida puhua. Yhdysvalloilla, Kiinalla ja Venäjällä on kaikille leimallista kova kapitalismi ja jyrkkä sosiaalinen eriarvoisuus. Edessä on uusi varustelukierre ja jännityksen lisääntyminen. Tämä tekee entistä vaikeammaksi hallita yhteisesti suuria haasteita, jotka liittyvät ilmastonmuutokseen ja uusiin turvallisuusuhkiin.

Keijo Korhosen mukaan amerikkalainen mieltää Euroopan oman maansa kehittymättömäksi pikkuveljeksi. ”Yhdysvaltojen media ja suuri yleisö eivät ylipäätään vaivaudu näkemään Eurooppaa yli kolmenkymmenen itsenäisen valtion, erilaisten kulttuurien, kielten ja elämäntapojen tilkkutäkkinä. Se olisi kovin työlästä. Vain Britannia, Saksa, Ranska, joskus Italia tai Espanja, ansaitsevat erillistä huomiota. Pienemmät maat jäävät kasvottomaksi massaksi, eikä Venäjä tietenkään kuulu ”Eurooppaan”. Yhdysvaltojen väestöllinen, taloudellinen ja poliittinen painopiste on siirtymässä itärannikolta länteen, lounaaseen ja etelään. Nato Atlantin siltana säilyy vaikkakin ruostuneena ja vähäkäyttöisenä. Natosta tulee oopperan kummitus, joka kyllä kovasti kiinnostaa varusteluteollisuutta, Korhonen kärjistää.

Mielenkiintoinen on puolustusvoimain entisen komentajan ( vv. 1994-2001), ja sen jälkeen Euroopan unionin sotilaskomitean ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 2004 saakka toimineen kenraali Gustav Hägglundin haastattelussa esittämä toteamus: ”Kun Varsovan liitto romahti Neuvostoliiton romahduksen vanavedessä, moni ajatteli, että kommunismin patoamiseksi muodostettu Nato tulee myös hajoamaan. Minäkin ajattelin niin.” Naton laajentuminen oli ratkaiseva virhe kylmän sodan päätyttyä. Nato on Yhdysvalloille politiikan väline. Hägglund varoittaa suomalaisia lähtemästä Yhdysvaltojen ja Naton rinnalle läntisten arvojen lähetyssaarnaajaksi.

Toinen Timo Hakkaraisen haastattelema kenraali Markku Nikkilä jatkaa Nato-arviointia. Hänen mielestä Nato on sataprosenttisesti poliittinen ja hirvittävän kankea järjestelmä. Nato-sopimuksen 5. artiklaa mainostetaan yhteisenä puolustussitoumuksena, mutta sen toimeenpano on niin hidas ja kankea prosessi, ettei sen lupaama apu ehdi ajoissa.

Esko Seppänen tarkastelee Suomen ja Naton välisen isäntämaasopimuksen syntyä ja sisältöä. Seppänen huomauttaa, ettei sopimus ole varsinaisesti lainvoimainen valtiosopimus, mutta Suomen säädöskokoelmassa asiakirja (82/2014) on julkaistu ”valtiosopimuksista” otsikolla ”Puolustusministeriön ilmoitus Naton kanssa tehdystä isäntämaatukea koskevasta yhteisymmärryspöytäkirjasta”. Asiakirja on säädöskokoelmassa poikkeuksellisesti vain englannin (amerikan) kielellä.

Jaakko Laakso muistuttaa, millaisen hälyn presidentti Donald Trump aiheutti, kun ei aluksi suostunut selväsanaisesti toistamaan Natosopimuksen 5. artiklan turvatakuiden sitovuutta, elleivät jäsenmaat maksa laskujaan eli lisää puolustusmenojaan. Nato-jäsenyys on ennen muuta sotilasliitto Yhdysvaltojen kanssa. Vain kerran viidennen artiklan mekanismia on käytetty; Yhdysvaltojen joutuessa terroristien hyökkäyksen kohteeksi syyskuun 11. päivänä 2001. Nato päätti ryhtyä viidennen artiklan mukaisiin sotilaallisiin toimiin. Terrorismin vastaisen kampanjan toimenpidelistan sanelivat yksityiskohtaisesti amerikkalaiset. Naton kansainvälinen sihteeristö ei saanut käyttää oikeuttaan päätösesitysten muotoiluun. Päätös julistettiin salaiseksi, eikä sitä ole koskaan julkaistu kokonaisuudessaan.

Tytti Erästö pohdiskelee mikä olisi Suomelle ”sovelias” ydinasepolitiikka. ”Soveliaisuuden perinteen mukaan Suomen kansainvälinen rooli oli diagnosoiva ja parantava lääkäri, ei paheksuva tuomari”. Mutta lääkärin rooli onkin ajan myötä muuttunut varovaisen perushoitaja-opiskelijan rooliksi. Tämän ilmenee siinä, että Suomi kieltäytyi allekirjoittamasta YK:ssa ydinasekieltosopimusta. Suomen kantaa on perusteltu sillä, että sopimusta pidetään epärealistisena, kun ydinasevallat eivät osallistu siihen. Toisena perusteluna mainitaan, että sopimuksen hyväksyminen saattaisi muodostua esteeksi Suomen Nato suhteiden kehitykselle.

Seppo Kääriäinen korostaa, että turvallisuuden ensimmäinen tae on viisas ulkopolitiikka. Puolustus tukee ulkopolitiikan tavoitteita ja on siinä mielessä viimeinen ankkuri. Pienellä maalla on oltava taitoa lukea oikein maailmantilanne ja viisautta määritellä Suomen paikka mahdollisimman turvallisesti.

Jarmo Virmavirta miettii uutta kirjaa, jolla on jo nimi valmiina ”Herää Eurooppa, sota on jo ovella!” Teksti vain puuttuu. Hän kertoo miten asevelimiehet kyselivät neuvoja ja apua 1940-luvun loppupuolella kommunismin uhkaa vastaan Yhdysvaltain lähetystöltä. Washingtonista tiedusteluun tuli vastaus, jonka mukaan apua ei tule, mutta ilmaiseksi tarjottiin hyvä neuvo: ”yrittäkää vastaisuudessa tulla paremmin toimeen suuren naapurinne kanssa”.

Virmavirta toteaa lopuksi: ”Se neuvo kelpaa Paasikivi-Kekkosen linjan ohjeeksi tänäänkin. Kokemuksen opettama suuri linja on sittenkin siinä, että Suomen ei tule koskaan antaa aluettaan käytettäväksi Venäjää vastaan siitä puhumattakaan, että Suomi liittyisi Venäjän vastaiseen sotilaalliseen liittoutumaan”.

Arja Alho otsikoi kirjoituksensa Sota vai rauha? Hän painottaa, että rauha on enemmän kuin sodan puuttumista. Uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen vuoksi, että niihin varaudutaan.
Kirja päättyy Erkki Tuomiojan tiivistelmään Suomen turvallisuuden perusasioista ja yhteenvetoon Suomen ja Naton suhteesta. ”Jatkuvuus ja ennustettavuus sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon käsittelyssä eduskunnassa saavutettu laaja yhteisymmärrys vahvistavat Suomen turvallisuutta.

Oiva Björkbacka