Kohtuus kaikessa – Kestävän talouden Suomi
Kati Peltola, entinen kansanedustaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu, Kaupunkiliitossa ja Helsingin kaupungin sosiaalialan tehtävissä työskennellyt viranhaltija on koonnut kansantajuisen yhteenvedon kokemuksistaan, lukemistaan kirjoituksista, keskusteluista ja kuuntelusta millainen olisi yhteiskunta, jonka talouspolitiikan johtotähtenä ei olisi jatkuva kasvu vaan kohtuus kaikessa.
Lähtökohtana on vuonna 1776 ilmestynyt englantilaisen klassisen taloustieteen isäksi kutsutun Adam Smithin teos Kansojen varallisuus. Smithin mukaan talouden tavoitteena on ensinnäkin tarjota ihmisille riittävät tulot tai elinkeinot. Talouden toinen tehtävä on tarjota valtiolle tai yhteiskunnalle riittävät tulot julkisten palvelujen ylläpitämiseksi.
Smithin tavoitteet kuulostavat eurooppalaisen hyvinvointivaltion ohjelmalta. Mutta todellisessa elämässä hyvinvointivaltiot ja Euroopan unioni rakentavat maailmantaloutta, jossa päätavoitteena onkin bruttokansantuotteen kasvattaminen, ei siis Adam Smithin ajattelema ihmisten ja yhteisöjen mahdollisuus luoda itselleen riittävät tulot tai elinkeinot. Kaikissa maissa yksityiset yritykset ja niiden omistajat liittoutuvat hyvä veli –joukoiksi muita ihmisiä vastaan ihan samoin kuin siinä merkantilistisessa taloudessa, josta Adam Smith halusi talouden vapauttaa.
Suomessa ollaan yleisesti sitä mieltä, että kansantaloudessa on tehtävä rakenteellisia muutoksia. Niiden toteuttamistavoista ollaan kuitenkin eri mieltä. Oikeistolainen resepti on lisätä ylikansallista ja kotimaista kilpailua sekä yksityisessä että julkisten palvelujen tuotannossa. Taloustutkijoiden valtavirta meillä ja muualla moittivat uusliberalismia lyhytnäköisyydestä ja epätasa-arvon tuottamisesta ja ehdottavat oikeistolaisten rakenneuudistusten sijasta suuntautumista Adam Smithin ja John Maynard Keynesin hahmottelemiin talouspoliittisiin tehtäviin.
Kestävän kansantalouden peruskysymys on, miten tuotantoa muutetaan niin, että luonto tervehtyy ja kaikki ihmiset saavat kohtuullisen osuuden tuotannon tuloksista. Valtioiden tehtävä on ohjata tuotannon muutoksia näiden tavoitteiden suuntaan. Valtion pitää myös vastata tarpeellisten muutosten rahoituksesta. Tämä merkitsee suuntautumista rahamaailmasta hyvinvointivaltioon. Rahapolitiikan muuttaminen edellyttää myös kansallisten rahalaitosten uudistamista siten, että valtion keskuspankin lisäksi julkisten investointien rahoittamista varten luotaisiin valtion omistama investointipankki sekä valtion pienlainapankki. Markkinaehtoisten hankkeiden rahoittaminen olisi yksityisten omistamien yrityspankkien asia. Euroopan keskuspankki ja kansalliset keskuspankit ohjaisivat ja valvoisivat yksityisen yritystoiminnan laillisuutta, mutta eivät rahoittaisi sen riskejä, kuten nykyään tapahtuu veronmaksajien kustannuksella.
Työttömyys ja kansantuote eivät ole yhteismitallisia, vaikka Sipilän hallitus kehuskelee saavutuksillaan kansantuotteen ja työllisyyden kasvusta. Hallituksen tavoittelema 72 % työllisyysaste on tosin lähes saavutettu, mutta sen päätekijänä on kansainvälisen kaupan vilkastuminen. Suomen hallituksen omat toimet ovat pikemminkin jarruttaneet. Työntuottavuus ja bruttokansantuote on lähes kaksinkertaistunut vuodesta 1990. Suurempi tuotanto saadaan aikaan pienemmällä työntekijämäärällä. Vuonna 1990 työttömiä työnhakijoita oli 119 000, mutta vuonna 2017 jo 296 000. Vuonna 1990 Suomessa tehtiin 4 388 miljoonaa työtuntia, mutta vuonna 2017 vain 4 040 miljoonaa. Jos työtunteja olisi tehty yhtä paljon kuin vuonna 1990, olisi Suomessa voinut olla parisataa tuhatta ihmistä enemmän töissä vuonna 2017. Tämä työtekijämäärä saisi aikaan paljon tarpeellisia palveluita ja lisäisi tuotantoa. Meillä työnantajat mielellään laskevat kuinka paljon maksaa menetettyinä työtunteina esimerkiksi ammattiliittojen järjestämät lakot työntekijöiden palkkojen ja työolojen parantamiseksi, mutta itse aiheuttamiaan työvoiman vähennyksiä ei lasketa kuluina vaan pörssivoittoina osakemarkkinoilla.
Kamppailu hyvinvointivaltiosta ja sen eri aspekteista muodostaa Kati Peltolan kirjan toisen puolen. Sitä voisi nimittää vaikkapa eräänlaiseksi yhden jäsenen komiteamietinnöksi. Sen keskiössä on eri aloja koskevat tiiviit analyysit ja järkeenkäyvät toimintamalliehdotukset ongelmien ratkaisemiseksi.
Hyvinvointivaltiota rakennetaan pätkittäin. Päätösten tavoitteista ja vaikutuksista riidellään jatkuvasti: Kuka saa palvelua tai rahaa, ketkä maksavat? Miten verot ja muut lakisääteiset maksut vaikuttavat tuotantoon ja kulutukseen? Mikä merkitys päätöksillä on eri eturyhmien valtasuhteisiin? Valtamedia ja suuret puolueet rajoittavat edelleen sitä, mitkä tosiasiat ja näkökannat pääsevät näkyviin keskustelussa ja mitkä vaikuttavat poliittisiin päätöksiin.
Toisen maailmansodan jälkeisessä poliittisessa ilmapiirissä synnytettiin työnantajien ja työntekijöiden keskusjärjestöjen sekä maan hallituksen kolmikantasopimukset. Siihen vaikutti suureksi puolueeksi nousseen SKDL:n Neuvostoliiton pelko. Silloin luotu sopimusmalli elää vielä nytkin keskeisesti verotuksen ja lakisääteisten sosiaalivakuutusten sisällöissä ja rakenteissa. Alkuaikoina tästä oli hyötyä molemmille osapuolille ja myös kansantaloudelle. Sosiaaliturva ja ansiotulot paranivat ja tuotanto kasvoi.
Nyt työnantajat ovat lähteneet purkamaan määrätietoisesti keskitettyjä sopimuksia. Ammattijärjestöt ovat yrittäneet pitää niistä kiinni, mutta ovat alistuneet aivan liikaa oikeistolaiseen kansantalousajatteluun. Sipilän porvarihallitus asetti tavoitteekseen sivuuttaa ammattiyhdistysliike ja vasemmistopuolueet talous- ja sosiaalipolitiikan syrjästäkatsojiksi. Kolmikannasta piti siirtyä kahden kauppaan.
Kati Peltolan parannusehdotuksia ovat sosiaalivakuutusetujen kokoaminen yhdenvertaisuutta parantavaan yhteen sosiaalivakuutuslakiin ja perustuloon. Uusi sosiaalivakuutusvero kerättäisiin kaiken myydyn tuotannon hinnasta samalla kun yleinen arvonlisävero. Robottien ja ihmisten tekemällä tuotannolla olisi sama veroprosentti. Sama vero kohdistuisi myös raaka-aineisiin ja muihin tuotannontekijöihin. Hyvinvointivaltiossa ihmisellä on oltava lakisääteinen oikeus ansiotyöhön. Peltola luettelee esimerkkejä siitä, että maa on täynnä tekemätöntä työtä. Tosin hän mainitse nimeltä Veikko Vennamoa, joka aikoinaan lanseerasi tämän tunnuksen.
Sipilän hallituksen soteuudistusesitykset Peltola teilaa oikeiston tavoittelemana sotepalvelujen yksityistämisideana. Tärkein käytännön toimenpide on paikallisten sosiaali- ja terveyskeskusten kehittäminen.
Asuntopulan voi poistaa kasvavissa keskuksissa siten, että valtio rahoittaa omakustannushintaisia vuokra-asuntoja niin paljon kuin niille riittää kysyntää. Maakunnat olisivat melkein koko Suomessa sopivan kokoisia tuottajia omakustannushintaisille vuokra-asunnoille. Se pitäisi säätää maakuntien lakisääteiseksi tehtäväksi.
Ja lopuksi Kati Peltola päättää katsauksena:
”Paras perintö, jonka voimme jättää lapsillemme, on kyky tulla toimeen muiden ihmisten kanssa ja tehdä työtä, joka vahvistaa maapallon elämän kestävyyttä, ja monimuotoisuutta”.
Oiva Björkbacka