Avustajat kehästä – Majavan matkassa
Kuulun siihen ihmisryhmään, joka oppii (jos oppii) asiat yrityksen ja erehdyksen kautta. Joskus kannattaisi ehkä kuunnella itseäni viisaampien neuvoja ja varoituksia. Olen todennut, että useissa asioissa minulla on enemmän intoa kuin ymmärrystä. Olen aina ollut ehkä liian nopea innostumaan asioista, joista en mitään ymmärrä. Uskon myöskin osaavani kaiken heti ja likipitäen itsestään. Ainoastaan lahjattomat harjoittelevat, on ollut periaatteeni lähes kaikessa.
Mieleeni tulee muutama esimerkki urheilun alueelta. Muistan puhjenneeni katkeraan itkuun, kun idolini Toivo Hyytiäinen ei voittanut kultaa vaan joutui tyytymään pronssimitaliin Helsingin olympialaisten keihäänheitossa 1952. Sillä hetkellä päätin ryhtyä suomalaisen keihäänheiton pelastajaksi. Homma jatkuikin, kunnes uusi laji tuli kuvaan. Päätin nostaa Suomen nyrkkeilyn uudelle tasolle.
Ruotsalainen Ingemar Johansson oli uusi idolini. Hän oli voittanut hopeaa niin ikään Helsingin olympialaisissa. Hänen häviötään kultaa voittaneelle USA:n Ed Sandersille pidettiin skandaalina, jota se ei itse asiassa ollut. Ingemar väisteli ja perääntyi, joka oli täysin sallittua.
Sittemmin Ingosta tuli Euroopan mestari ja ukko ukon perään tipahti hänelle. Vihdoin 1959 hän valloitti raskaan sarjan maailmanmestaruuden Floyd Pattersonista. Ingosta tuli myös Suomessa erittäin suosittu. Siihen hullutukseen minäkin hurahdin. Ilmoittauduin kuntonyrkkeilykursseille, liikunnasta kun noin yleensäkin tykkäsin. Jive-kurssitkin olin käynyt.
No, kursseilla oppi kaiken tarpeellisen. Siellä sitä oppi lajin perusniksit kuten perusasennon, jalkatyön, väistämisen, iskut, hiekkasäkin ja päärynäpallon takomisen, naruhyppelyn… eli sitä alkoi olla melko valmis kaveri Ingon jalanjäljille.
Itsetuntoni puuskassa ilmoittauduin piirinmestaruuskilpailuihin painoluokassa alle 75 kiloa. Olin varsin isokokoinen tuolloin 16- vuotiaana. Järkevältähän tämä tuntui, olinhan 6 kilon päässä tuolloisesta raskaan sarjan 81 kilon painorajasta. Olisipa tuolloin joku ystävällinen ihminen puhunut minulle järkeä. Olisikohan auttanut, tuskinpa vaan.
Vaan asiaan, avustajat kehästä, gongi kumahti. Siitä se rodeo alkoi.
Muistelen, että ajattelin sanoa kaverille jotain siihen malliin, että kuule otetaan ihan silleen va… ehdin tajuta kirkkaan välähdyksen ja saatanallisen pamauksen päässäni. Seuraava havaintoni oli kanveesin vihreä pinta noin sentin päästä katseltuna. Siihen matsi päättyi. Minut autettiin pukuhuoneen puolelle. Minut oli tyrmätty ensimmäisen minuutin aikana.
Uskottelin itselleni, että kyseessä oli puhdas epäonni. Kilpailukirjani mukaan osallistuin vielä kahteen skabaan. Se oli korutonta luettavaa. Toka matsissa minut tyrmättiin toka erässä. Ajattelin kuitenkin, että tässä on edistytty. Kolmannessa matsissa tipahdin taas eka erässä.
Tuolloin aloin ymmärtää, ettei tämä ole minun lajini. Nyrkkeilyn ystävä olen edelleenkin. Kävin katsomassa kaikki Messuhallin Askin illat. Pekka Kokkonen oli suuri idolini. Stadionilla näin Olli Mäen MM-ottelun Davey Moorea vastaan.
Niin, siihen keihäänheittoon palatakseni, siihen innostuin uudelleen, kun näin Janis Lusiksen heittävän yli 90 metriä EM-kisoissa 1971. Sujuvasti ja helpon näköisesti se meni. Ostin itselleni 800 gramman Sandvik-keihään. Pyysin kavereitani mukaan Eltsun kentän laidalla olevalle harjoituspaikalle, sinne missä ennen oli kyltti ’’varokaa keihästä’’.
Olisi pitänyt varoa. Tarkoitukseni oli vetää kavereitteni katsellessa oikein mahtava esimerkkiheitto, että näin pojat… Otin kunnon vauhdin, laskin keihään alas, ristiaskeleet ja tulinen repäisy… ei jumalauta… mitä nyt. No se vaan, että rintalihakseni katkesi, paraneminen kesti puolisen vuotta.
Vein keihään Vanhaistentien kellariin, josta joku sen bölli…
Kalliina muistona nyrkkeilyajoiltani minulla on hopeanvärinen mitali, jossa on kaiverrus ”2. palkinto nyrkkeily nuoret alle 75 kg” Selityksenä mitaliin oli se, ettei painoluokassa ollut kuin kaksi jätkää, siis minä ja se toinen ukko…
Heikki Majava