Berliini vuonna 0, Berliini tänään – Majavan matkassa
Meidän suomalaisten on Berliiniä paljosta kiittäminen. Vuoden 1944 syyskesällä Suomea vapauttamaan tulleet neuvostotankit suuntasivat keulansa kohden kotimaataan kesken kapinan. Mikäs niille tuli? Kyllästyivätkö vai pelästyivätkö? Syykin löytyi.
Toinen maailmansota oli siinä vaiheessa, että jenkit olivat menossa vapauttamaan Berliiniä. Se oli tärkeämpi kohde kuin mitätön Suomi. Molotovin vastaväitteistä huolimatta Joe-setä totesi, että ehdimme me sen Suomen myöhemminkin pelastaa. Berliiniin ehdittiinkin nipin napin ensimmäisenä. Tästä seurasi berliiniläisille rankat ajat, kaupunki jäi saarekkeeksi keskelle DDR:ää. Jopa ruokakuljetuksetkin hoidettiin vuosikausia ilmasillan avulla. Rajalla käytiin kiivaita keskusteluita entisten liittolaisten kesken, pyssyistä poistettiin varmistimet. – Ikh bin ein Berliner, näin totesi Kennedy Hrutsheville muurin yli …
Liki puoli vuosisataa Berliinin väki eli suuressa ulkoilmavankilassa. Olen elämäni aikana käynyt kymmeniä kertoja Saksassa, en kuitenkaan koskaan Berliinissä. Nyt kun siihen tuli tilaisuus, niin lähdin tosi mielelläni. Uskoin tuntevani kaupungin läpikotaisin, olihan keittiöni seinällä kehystetty Berliinin kartta. Isäni oli tuonut sen vuonna 1943 oltuaan UFAn studioilla jatko-opissa. Hän toimi TK-kuvaajana sekä Suomi-Filmin elokuvaajana, joka on pakko mainita ennenkuin aletaan natsitella.
Tiesin totta kai että Berliini oli pommitettu tosi päreiksi sodan loppuvaiheessa. Tuskin sieltä ainoatakaan ehjää rakennusta löytyi. Berliinin valtaus oli tosi raaka ja rankka. Se ei tosiaankaan ollut mikään herrasmiesten paraatimarssi torvisoiton säestyksellä, ei tosiaankaan. Theodor Plivier on kuvannut tuota tapahtumaa Berliini-teoksessaan. Perikato-elokuva on erittäin järkyttävä ja totuudenmukainen esitys sodan todellisuudesta.
Kyseessä on yksi raaimmista sotarikoksista mitä nykyhistoria tuntee. Puna-armeijan kärkijoukkoihin sijoitettiin humalaisia aasialaisia roistoja, jotka keskittyivät murhaamaan ja raiskaamaan puolustuskyvyttömiä siviileitä. En halua mässäillä yksityiskohdilla koska sotahistoria on käsitellyt tapahtumaa lukuisissa teoksissa. Uhrien lukumäärää ei tiedetä. Terroripommituksissa tapettiin yli miljoona saksalaista siviiliä. Valitettavasti näistä asioista ei enää puhuta, tuskin oikein tiedetäänkään.
No, mennäänpä tähän päivään. Länsipuolen rakennukset ovat siistejä ja nykyaikaisia. Entisen itäpuolen talot ovat nuhjuisia ja ankeita, nekin korjautuvat vähitellen. Varsinaisia sodan tuhoja ei enää näy. Paikkoja rakennetaan ja ehostetaan vauhdilla, valmista tulee. Nähtävyydet ovat osittain tallella. Olympiastadion toimii alkuperäisessä käytössään, tuhoamisinto ei ole koskenut sitä. Paljon muita kohteita on tuhottu. Spandau tuhottiin heti Hessin kuoleman jälkeen, miksi? Valtakunnankanslian tuhosivat venäläiset, kivistä pystytettiin voitonmerkki.
Bunkkerin jäänteet on piilotettu parkkipaikan alle, miksi? Kyllä mielestäni historialliset kohteet tulisi säästää, muuten meillä ei olisi muistoja tallella. Eihän Colosseumiakaan ole purettu, vaikka sielläkin melko sairaita menoja vietettiin. Huvittavana yksityiskohtana pidän sitä, että ranskalaiset vaativat mahtavan Siegessäulen tuhoamista, koska se oli voitonmerkki jostain 1800-luvun taistelusta… olipas rohkea veto. No, Tiergartenin puut ovat entisessä mitassaan, Checkpoint Charlie toimii eräänlaisena tivolina, Branderburger tor seisoo uljaasti paikallaan kuten Valtiopäivätalokin, jota tosin natsit itse yrittivät polttaa…
Tärkeintä on, että kaupunki on jälleen elinvoimainen Saksan pääkaupunki. Asukkaita on 3,5 miljoonaa, koko metropolin alueella lähes 5 miljoonaa, siis Suomen väkiluvun verran. Kaupunki voi hyvin, ihmiset ovat tyytyväisen näköisiä. Kävin juomassa glühweinin ja syömässä bratwurstin joulutorilla, johon joku idiootti ajoi kuorma-autolla tappaen useita joulunviettäjiä. Tapahtumasta oli pieni muistomerkki valokuvineen. Mitään pelkoa ei ollut, ihmiset elivät rauhallisesti elämäänsä.
Kaupat olivat täynnä väkeä kuten ravintolatkin. Hinnat olivat kohtuullisia, taksit halpoja. Metro toimi selkeästi joka onkin tärkeää, koska välimatkat ovat pitkiä. Vaikka minulla olikin se isäni Berliinin kartta seinällä ja luulin sen perusteella tuntevani kaupungin, niin ei kuitenkaan ollut. Kaupunki on niin valtava, että tutustumiseen vaadittaisiin useampia viikkoja ja vieläpä kesäaikaan. Joulukuun sää on Berliinissä yhtä pimeä ja tuhruinen kuin Helsingissäkin. Käynti oli ehdottomasti
kannattava. Se oli todiste suuresta selviämiskertomuksesta.
Ovat nuo saksalaiset kovaa porukkaa kuten me suomalaisetkin. Tämän voitte itse todeta kun tutustutte jonkun voittajavaltion oloihin, kukas tässä nyt loppujen lopuksi pärjäsikään…
Niin, on minulla pari muutakin karttaa keittiöni seinällä, on Suomen kartta vuodelta 1938, mielestäni se on parempi kuin uudemmat. On myös Viipurin kartta samoilta ajoilta. Sekin on parempi, koska Viipuri on nykyisellään melko masentava kaupunki. Toivon, että Kannelmäestä tulee rakennusmylläkän jälkeen mukavampi paikka, antaapas katsoa…
Heikki Majava