Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Pekka Ervasti & Seppo Tiitinen
TIITINEN
Vakoilijoita ja veijareita
Otava 2018

”Nimeni on Tiitinen, Seppo Tiitinen”. Näin rehvakaasti aloittaa elämäkertakirjansa Leppävirran kunnan Timolan kylässä 1947 syntynyt ja koulutielle vuonna 1954 lähtenyt ”ujo, arka ja yritteliäs” — kansakoulun opettajan luonnekuva — pojasta, joka kotitilan pellolla toimi kesäisin ”haravakonespesialistina”. Kansakoulusta koulutie johti oppikouluun. Ylioppilaslakin saantia seurasi, ensi kertaa elämässään, matka bussilla Helsinkiin syksyllä 1966 ja ilmoittautuminen yliopiston oikeustieteellisen pääsykokeisiin. Viimeiset oikeustieteellisen tentit läpäistyään kesällä 1969 tutun keskustalaisen kansanedustajan avittamani järjestyi nuorelle vastavalmistuneelle oikeustieteen kandille nopeasti ensimmäinen työpaikkakin opetusministeriöön tilapäisen esittelijän virkaan. Virkamiehen uran keskeytti armeija-aika, joka sekin palveli tulevaa urakehitystä. RUK:sta upseerikokelas Tiitinen komennettiin Savon prikaatiin Mikkeliin oikeusupseerin apulaiseksi esikuntakomppaniaan.

Yliopistossa ja armeijassa hankitun tukevan tietoaineksen ohella kertyi runsaasti myös henkilökohtaisia tuttavuussuhteita, verkostoitumista, jotka osaltaan edistivät ja tukivat myöhemmin ammatissa edistymistä. Kouluhallituksesta Tiitinen siirtyi eduskuntaan perustuslakivaliokunnan ja ulkoasianvaliokunnan sihteeriksi ja oli mielestään juuri päässyt sisälle valiokuntasihteerin tehtäviin, kun sisäministeri Eino Uusitalo (kesk.) ilmoitti Tamminiemen terveisinä, ”että sinusta, Seppo, tehdään Suopon päällikkö.” Tämä oli helmikuussa 1978. Ja näin 31 vuotiaasta Seppo Tiitisestä tuli Suojelupoliisin (Suopon) päällikkö.

Ensimmäinen tapaaminen Kekkosen luona oli 12.5.1978. Kekkosen aikana Suoposta tuli presidentin poliisi. UKK seurasi ja ohjasi Suopon toimintaa tarkasti. Systeemiin kuului noin kerran kuukaudessa presidentin ja Suopon päällikön tapaamiset. Kekkosen ensimmäinen kysymys hämmensi, mutta samalla määritteli yhden Suopon keskeisen tehtäväalueen. Hän halusi tietää, mikä oli SKP:n tilanne. Kommunistien seuranta kuului Suopon ensisijaisiin tehtäviin.

Toinen UKK:n määrittelemä Suopon tehtäväalue koski Neuvostoliiton seurantaa. Suopon tehtäviin kuului valvoa myös estää muiden valtioiden Neuvostoliittoa vastaan suuntautuva vakoilutoiminta Suomesta käsin.

Suopon aloitteesta maastamme karkotettiin Tiitisen aikana parisenkymmentä Neuvostoliiton agenttia, jotka olivat paljastuneet osallistumisesta maallemme vahingolliseen tiedustelutoimintaan tai agenttien värväämisyrityksestä. Länsimaiden agenttien karkotuksina mainitaan vain kaksi romanialaista ja kaksi ranskalaista. Erotuksena muiden länsimaiden käytäntöihin Suomi pyrki hoitamaan tarpeelliseksi katsomansa karkotukset hiljaisesti ilman julkista metakkaa, joka on tullut viimeaikoina yleiseksi tavaksi.
Sama linja ja käytäntö jatkui pääosin myös presidentti Koiviston aikana. Koivisto kuitenkin laajensi Suopon informaation jakelua myös hallitukselle, mitä Kekkonen oli vältellyt.

Koiviston aloitteesta kommunistien laajamittaista seurantaa supistettiin 1980-luvulla. Mutta ilmeisesti kommunistien luettelointia Suopo edelleen jatkoi. Tiitinen naureskelee, että työtä helpotti, kun Tiedonantajan (ystävien kesken Taudinkantaja) vapputervehdyksistä saatiin vähällä vaivalla valmis lista vähemmistökommunisteista. Joka tapauksessa pidettiin kuitenkin välttämättömänä jatkaa kommunistien toiminnan seurantaa. Neuvostoliitto koulutti kommunistisen puolueen kaaderit puoluekoulussa Moskovassa. ”Tietysti henkilöt, jotka olivat sen opin saaneet, piti Suomessa ottaa seurantaan.” Suopolta pyydettiin henkilöiden taustatietoja erilaisten virkanimitysten yhteydessä.

 

Korruption kitkentä

Tiitinen mainitsee lyhyesti miten Neuvostoliitto rahoitti kommunistien toimintaa idänkauppaa käyvien firmojen avulla, jotka maksoivat ylihinnalla laskuttamistaan tuotteista ylimääräisen osuuden SKP:lle. Kirjassa ei kerrota seurasiko Suopo myös läntisiä rahoitusväyliä suomalaisille puolueille. Tuskinpa Tiitisen kuuluisasta kassakaapista löytyy luetteloita esim. keskustapuolueen Neuvostoliitosta saamista vaaliavustuksista

Suopo joutui kuitenkin puuttumaan suurten suomalaisfirmojen idänkaupan piirissä rehottavaan korruptioon. Tiitinen kertoo olleensa samalla asialla Neuvostoliiton KGB:n Suomen osaston päällikön Viktor Vladimirovin kanssa. Korruptio piti saada kuriin. Tämä oli molempien maiden etujen mukaista. Moskovassa käytyjen kauppaneuvottelujen yhteydessä muutamia punaisia vuorineuvoksia ja talousjohtajia oli saanut kutsun KGB:n kuulusteluihin. Niissä tentattiin erityisesti ns. prosenttisopimuksista, joita maksettiin välimiehen pimeille tileille ulkomaisiin pankkeihin. Tämä oli harkittua rikollista toimintaa.

Tiitisen ehdotuksesta presidentti Koiviston suostumukselle järjestettiin erityinen kurinpalautus- ja informaatiotilaisuus eri alojen johtajille Teollisuuden keskusliiton kautta 9.1.1985 Eteläranta 10:n ylimmän kerroksen kokoustiloissa.

 

Ystäviä ja kiusankappaleita

Kylmästä sodasta huolimatta puolueettomaksi julistautuneen Suomen tiedusteluyhteistyö länsimaiden kanssa oli säännöllistä, erityisesti brittien, amerikkalaisten ja länsisaksalaisten kanssa. Kyse oli pääosin tietojen vaihdosta. Raportteja kierrätettiin ja taustakeskusteluja käytiin. Niistä ei tietenkään pidetty suurta ääntä.

Tiitinen oli hauskuttanut Kekkosta kertomalla miten norjalainen kollega oli aivan vakavissaan vakuutellut täydellistä riippumattomuuttaan Natosta ja Yhdysvalloista. ”Itse päätämme mitä informoimme ja asetamme tarvittaessa rajat myös amerikkalaisten toiminnalle.”

Brittien tiedustelupalvelulla oli pitkät perinteet toiminnasta Suomesta käsin Venäjää/Neuvostoliittoa vastaan. Britit järjestivät mm. neuvostoliiton loikkareiden siirtymisen länteen Suomen kautta. Kuuluisin oli kaksoisagenttina toimineen KGB-upseeri Oleg Gordievskin loikkaus.

Amerikkalaisten kanssa yhteentörmäys johtui amerikkalaisen sotilasasiamiehen järjestämän pohjanlahden satamiin suuntautuneen luvattoman kuvausmatkan johdosta. Kekkosen ohjeistuksen mukaan tapaus hoidettiin diplomaattisen varoituksen ja vastalauseen kautta, eikä sotilasasiamiehiä karkotettu maasta. Joitakin muitakin konflikteja länsimaisten asiamiesten kanssa hoidettiin vastaavasti ilman julkista mainintaa. Tiitinen hoiteli säännölliset tapaamiset ulkomaiden tiedusteluviranomaisten kanssa.

Suojelupoliisin päällikön virkatehtäviin kuului myös valmistella presidentin ulkomaanmatkat ja olla mukana myös valtiovierailuilla, joita kertyi Koiviston kaudella vuosina 1983-1988 yhteensä 19.
Tiitisen siirtymistä Suoposta johonkin muuhun virkaan – koodinimellä ”suurlähettiläs Timpuktuun” – alettiin valmistella 1978. Kalevi Sorsan aloitteesta Tiitinen nimitettiin eduskunnan apulaispääsihteeriksi v. 1990 ja pääsihteeriksi v.1992.

Neuvoa-antavan kansanäänestyksen jälkeen eduskunta päätti Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin. Siitä seurasi tarve sopeuttaa eduskunnan lainsäädäntötyö eurooppalaiseen päätöksentekoon. Seppo Tiitiselle lankesi asiaa valmistelevan virkamiestyöryhmän puheenjohtajuus sekä myöhemmin asetetun valtiosääntökomitean puheenjohtajuus. Näin Tiitisen johtamien työryhmien työn tuloksena syntyi esitys perustuslakien yhdistämisestä yhteiseen runkoon, jonka yleistavoitteena oli lisätä eduskunnan asemaa ylimpänä valtioelimenä ja parantaa eduskunnan toimintaedellytyksiä sekä presidentin valtaoikeuksien rajoittaminen.

Oma luku kirjassa on omistettu eduskunnan satavuotisjuhlille, jonka valmistelutoimikunnan vetovastuun hoiti Seppo Tiitinen. Eduskunta on Tiitisen mielestä ollut näköalapaikka tämän maan kehitykseen. Tiitisen lopputiivistelmä:

”Suomen tulevaisuus ei näytä lainkaan huonolta. Meistä itsestämmehän se on kiinni. Miten tahansa ei kuitenkaan voi toimia. Kun vastuullisesti pidämme huolta omista eduistamme, niin meillä on kaikki edellytykset selviytyä jatkossakin.”

 

Oiva Björkbacka