Historiapolitiikka ja poliittinen historia
Poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä julkaisi tammikuun alussa kirjan Pitkät varjot vuoden 1918 Muistamisen historia ja politiikka. Esitellessään kirjaansa Helsingin työväentalossa hän totesi, että se on omalla tavallaan hänen poliittinen henkilöhistoria tai elämäkerta. Kun tähän lisätään pari vuotta aikaisemmin julkaistu Marjaliisa ja Seppo Hentilän yhteinen tutkimus Saksalainen Suomi 1918, joka on erinomainen ja lajissaan ensimmäinen laaja tutkimus saksalaisen Itämeren divisioonan osallistumisesta maamme sisällissodan tapahtumiin, saadaan yhteen mittava analyysi maamme itsenäisyysajan 100 vuoden taipaleelta. Minun mielessä nämä kaksi kirjaa rinnastuvat merkitykseltään historiapolitiikan osalta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilas ja Täällä pohjantähden alla kaunokirjalliseen kuvaukseen maamme lähimenneisyydestä
”Historian tutkimustuloksilta odotetaan ehdotonta ja lopullista totuutta… Historiatutkimuksen siis toivotaan kykenevän käsittelemään kiistanalaista menneisyyttä niin tasapuolisesti, että rikkinäinen historiakuva eheytyy. Tässä historioitsijoille tarjotaan terapeutin virkaa. Erona on se, että psykiatrin sohvalle lepää kollektiivinen olio, jopa kokonainen kansakunta.”
Hentilä viittaa myös eri maissa toimineiden ”totuuskomissioiden” merkitykseen ja luonteeseen aiemmin julkaisemassaan artikkelissa, todeten, että niin historiantutkimuksen, totuuskomissioiden kuin tuomioistuimienkin yhteinen tavoite on ”totuuden” löytäminen – sen selvittäminen, mitä menneisyydessä todella tapahtui. Mutta ”totuus” tarkoittaa eri tahoille eri asioita, menneisyyden vääryyksiä yritetään oikaista jonkinlaisen sovinnon tai konsensuksen saavuttamiseksi, jolloin tulos poikkeaa sellaisesta totuudesta, joka kestää tieteellisen totuuden kriteerit.
Historian kirjoittavat ensiksi sotien voittajat. Vasta myöhemmin hävinneen osapuolen tunnot, koetut kärsimykset ja loukkaukset pääsevät yleiseen tietoisuuteen. Näin kävi myös 1918 kansalaissodan osalta. Jo sodan nimestäkin oltiin eri mieltä voittanut valkoinen porvaristo käytti johdonmukaisesti propagandisesti harkittua ”vapaussota” käsitettä, jolla kansalle haluttiin antaa kuva, että valkoisten tavoitteena oli vapauttaa Suomi Venäjän vallasta. Tätä vartenhan Saksaan oli lähetetty nuoria miehiä jääkärikoulutukseen. Valkoisen tynkäeduskunnan hallitsemassa Pohjois-Suomen alueelle toimeenpantiin asevelvollisuus. Kutsuntoihin osallistuneet nuoret miehet havaitsivat vasta Tampereen valtauksen yhteydessä, että vastassa olikin samanlaisia suomalaisia kuin he itsekin. Valkoisten propagandassa punakaartilaisia alettiin nimitellä ”punaryssiksi”.
Suomen tasavallan hallituksen joukkojen ylipäällikkö kenraali Mannerheim allekirjoitti senaatin kehotuksesta ”Venäjän urheille sotilaille” osoitetun julistuksen, joka julkaistiin helmikuun alussa kaikissa huomattavissa valkoisen Suomen lehdissä. Siinä Mannerheim ilmoitti, etteivät hänen joukkonsa taistelleet Venäjää vastaan. Tämä julistus auttoi Mannerheimiä sopimaan korkeiden venäläisupseerien kanssa venäläisten aseidenriisuntaoperaatiosta ja sotilaiden turvallisesta matkasta kotiin Venäjälle. Mannerheim itse käynti vapaussotanimitystä ensimmäisen kerran vasta huhtikuun alussa Tampereen valtaukseen liittyvässä päiväkäskyssään.
Tammikuun 27. päivänä 1918 Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty kapinan alkamisen merkiksi. Tästä johtui punaisten käyttämät nimitykset punakapina, luokkasota, myöhemmin vakiintuivat sisällissota ja neutraalimpi kansalaissota nimitys.
Punaisten tappiosta joutuivat pahiten kärsimään sodassa kaatuneitten, ammuttujen ja vankileireillä menehtyneiden omaiset ja lesket sekä huoltajaa vaille jääneet lapset. Punikin leima oli pysyvä, eikä se ollut hyvä suositus työnhaussa. Punaisten haudatkin olivat ilkivallan kohteena, eivätkä monet papit suostuneet luovuttamaan hautapaikkaa kirkkomaalta punaisille.
”Sisällissota ei jättänyt jälkiään vain ihmisten muistiin. Sen muovasi Suomesta uudenlaisen yhteiskunnan, jota totuttiin nimittämään valkoiseksi Suomeksi. Vuoden 1918 asenteet, kokemukset, käytännöt ja menettelytavat tunkeutuivat yhteiskunnallisiin instituutioihin, oikeudenkäyttöön, politiikkaan, koulutukseen, työelämään, tieteisiin ja taiteisiin – aivan kaikkialle.”
Valkoinen porvaristo uhosi sisällissodan jälkeen, että työväenliike on lyöty viideksikymmeneksi vuodeksi maassamme. Mutta jo 1919 eduskuntavaaleissa sosialidemokraatit saivat 80 paikkaa ja säilytti suurimman eduskuntaryhmän asemansa, vaikka osalta vasemmistoa – punakaartiin kuuluneilta ja vankilatuomion saaneilta ja kansalaisoikeuden menettäneiltä evättiin äänioikeus. Lisäksi sodassa ja vankileireillä oli menehtynyt tuhansia. Osa punakaartilaisista oli paennut Venäjälle. Vuonna 1926 muodostettiin Väinö Tannerin johtama sosialidemokraattien vähemmistö hallitus. Kommunistilait hyväksyttiin 30-luvun alussa. Maalaisliittolaisen presidentti Kyösti Kallion tuella 1937 muodostettiin Cajanderin punamultahallitus.
Talvisodan alkaessa Mannerheim päiväkäskyssään julisti:
”Tämä sota ei ole mitään muuta kuin Vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös”.
Sitä on tulkittu vastineeksi SKP:n Moskovasta Suomen työkansalle osoittamaan kehotukseen vallankumoukseen. Talvisodan yksimielisyyttä ei kukaan vielä siinä vaiheessa aavistanut. Talvisodan yksimielisyys tarkoitti kansallista eheytymistä ennen muuta vuoden 1918 haavojen umpeutumista. ”Lahtarit” ja ”punikit” puolustivat yhteistä isänmaataan ja torjuivat yhdessä vihollisen epäoikeutetuksi koetun hyökkäyksen. Hentilän mukaan talvisodan hengestä alkoi valkoisen Suomen alasajo. Mannerheim nimitti talvisotaa vapaussodan jatkoksi, mutta sen loppunäytöstä siitä ei kuitenkaan tullut. Vapaussodan rintamamiesliiton ehdotusta nimittää jatkosotaa kolmanneksi vapaussodaksi ei kuitenkaan hyväksytty. Mannerheimin päiväkäskyssä heinäkuussa 1941 herätti huomiota viittaus vuoden 1918 helmikuussa annettuun ns. miekantuppipäiväkäskyn Suur-Suomi-julistuksen henkeen.
Hentilä toteaa, että syyskuussa 1944 tehty välirauhansopimus lakkautti valkoisen Suomen.
Suomi 100 vuotta juhlinnan yhteydessä on kiinnitetty huomiota siihen, että itsenäisyyden ajan historian kuvauksissa nimenomaan sodat saavat ylikorostetun osan. Hentilän mukaan historiakirjallisuuden nimikkeen alla Suomen sotia 1918, 1939-1940 ja 1941-44 tarkoittavat hakusanat tuottavat runsaimman sadon. Kansalaissota, sisällissota ja vapaussota nimikkeiden alla (5085), talvisota (3 327) ja jatkosota (4 022).
Sotatematiikkaa on käytetty paljon myös kaunokirjallisuuden, kuvataiteen, elokuvan ja musiikin aineksena. Tämän ohella Suomea esitellään usein ylpeästi ulkomaalaisille, että olemme maa, joka on maksanut niin ensimmäisen kuin toisenkin maailmansodan aiheuttamat velkamme.
Vertailun vuoksi totean, että Suomi on ollut jopa kansainvälisesti eturivin maita monien yhteiskunnallisten uudistusten edelläkävijänä alkaen yksikamarisen eduskunnan ja yleisen myös naisia koskevan ääni- ja vaalioikeuden toteuttajana, koululaitoksen kehittäjänä ja kansalaisten yleisen lukutaidon saavuttajana, terveydenhuollon ja erityisesti äitiys- lastenneuvolatoiminnan aloittajana. Silti näitä innovaatiota muistetaan huomattavasti harvemmin mainita ja mainostaa. Mieleeni nousee lähinnä vain Ilkka Taipaleen useille kielille käännetty kirja 100 sosiaalista innovaatiota Suomesta.
Oiva Björkbacka