Minun 100 vuottani – Pääkirjoitus
Isoisäni Klaus Varvikko syntyi Suomen suuriruhtinaskuntaan Helsingissä 1916, juuri ennen Suomen itsenäistymistä. Isoisäni isä, köyhä torpparinpoika Onni Varvikko oli tullut Petäjävedeltä Helsinkiin töihin ja tutustunut siellä tulevaan vaimoonsa Maria Kiviseen. Nuori tyttö oli muuttanut Saarijärveltä Helsinkiin piikomaan.
Punaisten puolella taistellut Onni jäi kansalaissodassa vangiksi ja joutui Suomenlinnaan haudankaivajaksi. Kotiinviemisiksi Onni sai elinikäisen keuhkotaudin, joka vaivasi häntä koko loppuelämän. Isoisäni Klausin lapsuus meni stadilaisuudesta huolimatta landella, sillä sisällissodan melskeet ja jälkimainingit pitivät perhettä siellä evakossa.
Vuonna 1927 Varvikon perhe sai taas pääkaupungista töitä ja he muuttivat Kirstinkadulle yksiöön asumaan. Huoneessa oli sänky, kaksi jakkaraa, pöytä ja astiakaappi. 30-luvun pula-aika ja työttömyys veivät perheen soppajonoon ja sosiaalihuollosta haettiin vuokrarahaa ja lapsille vaatteita. Onnin isä Henrik Basilius kuoli vuonna 1935 Petäjävedellä ja Onni sai perintöosuutensa torpasta. Onni kuitenkin ryyppäsi rahat ja Marian piti siivota ja pyykätä perheen pitimiksi. Onni kuoli vuonna 1947 tuberkuloosiin. Maria eleli Porvoonkadulla aina vuoteen 1982 asti ja kuoli 91-vuotiaana, joten pääsin itsekin osalliseksi tarinaa.
Papallani oli väärät sääret. Hän kertoi sen johtuneen lapsena sairastetusta riisitaudista. Klasu myi nuorena Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa lehtiä ja lankkasi kenkiä. Myöhemmin hän teki hommia niin niittipoikana kuin levysepän apulaisena satamassa ja sähkölaitoksella asentajana ja linjamiehenä. Talvisodassa Klasu palveli eturintamalla.
Vaimonsa Esteri Ahosen Klaus tapasi välirauhana aikana Mustikkamaalla vuonna 1940. Rutalahdesta kotoisin oleva Esteri oli kova tekemään töitä. Hän oli aloittanut työt jo 12-vuotiaana kaupan apulaisena. Helsinkiin hän oli muuttanut 30-luvun loppupuolella ja teki töitä Elannossa lihanleikkaajana ja sitten myymälävastaavana. Isäni Kari laitettiin alulle Kivinokassa vuonna 1943 venäläisten pommittaessa kaupunkia. Klasu siirrettiin viestimieheksi Mikkeliin, Mannerheimin päämajaan. Pappa ja mummo olivat sodanvastaisia ja siirtyivätkin toveriseuraan sotien jälkeen.
Sodanjälkeinen Suomi eli jälleenrakentamisen aikaa. Sotakorvaukset työllistivät kansaa, mutta kaikesta oli pulaa ja monet elintarvikkeet olivat kortilla. Isovanhempani siirtyivät musiikkibisnekseen, sillä tanssien vapautuminen synnytti Suomeen ennennäkemättömän lavatanssibuumin ja Klasu toimi taiteilijoiden kokopäiväisenä managerina. Essu ja Klasu ajeluttivat Suomen kuuluisimpia tanssiorkestereita ympäri maata. Vuonna 1956 isoäitini perusti ravintola Rokan Kustaankadulle.
Faijani sai elää jännää elämää maamme johtavien viihdetähtien keskellä. Kari kävi koulunsa Meikussa ja pääsi ylioppilaaksi 1964. Hän pääsi nuorena ulkomaanmatkoille, mm. Englantiin ja USA:n, mikä oli tuohon aikaan hyvin harvinaista. Jos Essu ja Klasu olivat alkujaan aktiivisia kommunisteja, niin isäni rupesi demariksi. Isäni teki alku-uransa Suomen Sosiaalidemokraatin toimittajana. Äitini, Harjukadulla syntyneen, mutta Punavuoressa kasvaneen Hietalan Liisan Kari tapasi vuonna 1964. Minä synnyin vuonna 1969 Herttoniemeen.
70-luvun lapsuuttani värittivät poliittiset kädenväännöt. Työväenlaulut olivat hyvin usein laululistalla viikonloppuisin. Vasemmistolaisten keskinäisistä näkemyseroista väännettiin yömyöhään, niin Kannelmäessä kuin isovanhempieni asunnossa Hermannissa. Minut laitettiin Suomalais-venäläiseen kouluun. Usko Neuvostoliittoon eli vahvana. Isoisästäni poiketen niin isässäni kuin minussa ja veljessäni eli myös vahva maanpuolustustahto. Eli ryssää ei rajan yli päästettäisi, jos sellaiseen tilanteeseen joutuisimme. 80-luvun Suomessa sai leivän päälle laittaa jo muutakin kuin ylähuulen ja joululahjat eivät rajoittuneet yhteen tai kahteen lahjaan.
Lähdin Neuvostoliiton sortuessa Venäjälle opiskelemaan. Suomi liittyi valtavassa taloudellisessa ahdingossa EU:n jäseneksi vuonna 1995. Valmistuin vuonna 1997 valtiotieteiden maisteriksi Moskovan kansainvälisten suhteiden instituutista. Usko maidemme väliseen rauhaan ja näkemysten lähentymiseen oli lehdistön ja poliitikkojen keskeisin viesti. Ensimmäinen poikani syntyi vuonna 1999, toinen vuonna 2002. Isoisäni kuoli 91-vuotiaana kotiseutuneuvoksena vuonna 2006 ja isoäitini 94-vuotiaana vuonna 2016.
Suomen itsenäisestä liikkumatilasta voidaan olla montaa mieltä. Monet pelkäävät jälleen Venäjää. Hurstin leipäjono Hesarilla kasvaa. Elämä kuitenkin jatkuu. Lapsieni mielestä 1900-luku on kaukana. Minusta se on vain isoisän etäisyydellä. Hyvää 100-vuotissyntymäpäivää Suomi!
Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi