Missä aiot asua vanhana?
Minulla on melkein sama osoite kuin tyttärellä, lastenlasten isällä ja tyttären hyvillä ystävillä. Parin kilometrin päässä asuu myös kaksi lastenlastani. Minulla on avaimet aika moneen asuntoon. Ja minun avaimeni löytyy myös samasta pihapiiristä. Ei tarvitse pohtia kuka kastelee kukat, keneltä saa sokeria, kuka tulee vaihtamaan palaneet lamppuni tai pohtimaan mitä tehdä kun jääkaappi ei kylmene.
Kun kerron että samassa pihapiirissä, jossa on kuusi kerrostaloa, asuu läheisinäni, alkaa yleensä kummastelu. Saman perhekunnan jäsenten kuuluu asua tarvittavan – siis useamman kilometrin – välimatkan päässä toisistaan. Muutenhan tulee vain riitaa, kun suvun vanhin ainakin kyttää mitä muut tekevät. Minä en onneksi näe muiden ikkunoihin eikä kukaan meistä jouda vahtimaan pihamaalla mitä muut tekevät.
Sen sijaan on hyvin hauskaa, kun tyttärentyttären pieni poika ymmärtäessään olevansa tutussa pihapiirissä, ilmoittaa menevänsä Mummille – siis minulle kylään. Ei isovanhemmilleen. Kun tyttäreni teki tiiviisti etätöitä, hän kävi kaupassa – minullehan sitä ei toissa keväänä edes suositeltu – ja minä laitoin lounasta. Kiikutin lämpimät ruoat hänelle ja sain itsekin syötäväkseni tuoretta ruokaa. Nyt kun useimmiten ruokin vain itseni, saatan syödä samaa ruokaa jopa kolmena päivänä.
Tuttu geriatri ehdotti jo vuosia sitten vanhusten asuinongelmat ratkaisuksi isot asunnot, joissa aika moni ikääntynyt asuu yksinään. Asunnossa voisi yhtä hyvin asua useampi henkilö. Kaikenlaisten hoivan ja hoidon järjestäminen olisi rationaalista, taloudellista ja tarkoituksenmukaista.
Mutta mehän kavahdamme ajatusta että joutuisimme luopumaan omista tavoistamme ja asumaan vieraiden ihmisten kanssa. Kenen huonekalut ja kenen tavat? Ei vieraiden kanssa voi asua, on ikätovereitteni vankkumaton kannanotto. Olen yli kolme vuotta seurannut mitä seuraa kun ikäihminen joutuu – pääsee hoitokotiin. Ympärillä on vain vieraita ihmisiä, vieraita paikkoja ja esineitä ja oudonmakuista ruokaa. Entä jos vanhoilla päivillään tapaa elämänsä rakkauden ja haluaa asua hänen kanssaan yhdessä. Sitä ei hämmästellä ja epäillä vain vähän sen onnistumista.
Taannoin Pitäjänmäelle laadittiin asemakaava, jossa oli paikka senioritalolle ja jopa uimahallille. Enää ei näistä puhuta missään suunnitelmissa. Moni asuu ja on ollut mukana hankkeissa, joiden tuloksena on rakennettu uusi talo, jonka toimintaperiaatteena on yhteisöllisyys. Siihen tarvitaan pontevat ja osaavat henkilöt. Nyt uskotaan suuruuteen, tehokkuuteen, tuottavuuteen ja tuloksellisuuteen. Siinä ei enää pärjää pienen ihmisen toiveisiin perustuvalla asumisratkaisulla.
Kun minulta kysyttiin silloin kun olin 50-vuotias, miten olen ajatellut järjestää asumiseni kun olen vanha, torjuin kysymyksen täysin. Siitä olin varma etten ainakaan talossa missä asuu vain vanhoja ihmisiä. Mutta silloin en vielä tiennyt kaikkea vanhuudesta. Jos olisin tiennyt olisin ilman muuta ehdottanut että hankitaan niin iso talo että siellä mahtuu asumaan useampi sukupolvi ihan niin kuin vanhoissa maalaistaloissa. Sellaisia on lehtijuttujen mukaan kaupungeissakin oikeasti olemassa.
Leena-Maija Tuominen