Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Vuonna 1959

Mun faija oli tullu stadii sodan jälkeen. Sillon nuoret muutti pääkaupunkii duunin perässä, niin ku ne tekee nykyäänki. Joku saattaa vielä muistaa Lepolantiellä, Pakilassa, olevan punasen Elannon tiilitalon. Faija tuli sinne lihatiskille myyjäks. Se oli sliipattu kundi, vaikka se oli sekatyömies. Kyl te muistatte tän stailin: Musta kapee sprigi ja puvun mustat byysat, valkone nailonpaita, musta solmio ja tietenki mustat spittarit. Mutsi taas tuli puolestaan skolee, Tölikän yhteiskouluun, Arkadiankadulle. Se asu, Lyyli-tädin luona, Hämeentiellä. Mä kans muistan vielä jotenki tän tädin. Sillä ei ollu koskaa likapyykkiä, koska se pesi ne sitä mukaa ku sitä synty. Sängyn päiväpeiton päällä oli kanssa peitto, ihan vaa siks ettei päiväpeitto pölyyntyis. Siisti täti. Mun mutsin siisteys on varmaa näitä peruja ja ehkä myös munki. Musta on hyvä, et paikat on järjestyksessä, mistä seikasta mun vaimo ei oo ollu koskaan pahoillaan. Joka tapauksessa, siihen aikaan nuoret kävi tanssimassa ja tapaamassa toisiaan Alppilavalla. Siellä mun vanhemmat kohtas toisensa ja sieltä mun oma stoori alko.

Mä oon syntyny Naistenklinikalla ja sieltä mä siirryin Pakilaan, Niittyluhdankujalla, pieneen saunamökkiin. Nimeni mä sain tietysti Hyvän Paimenen kirkossa. Näin jälkeenpäin ajatellen musta on mukava yhteensattuma, et siellä mun vaimoki sai nimensä. Se oli vissii vuonna 59, tai jotai niillä nurkilla ku me muutettii Kannelmäkee, Kantelettarentielle.

Esikaupunkialue

Sillon 60-luvulla pääkaupungissa oli työpaikkoja. Landelta tänne työn perää muuttaneille nuorille piti rakentaa asuntoja. Stadi kasvo. Joku fiksu vois kait kutsuu sitä kaupunkilaistumisen ajaks. Tässä suhteessa Kannelmäki on varmaaki aika tyypillinen esikaupunkialue, joita siihen aikaa rakennettii. Se kuuluu samaan sarjaan ku Munkkivuori ja Pohjois-Haaga, joiden uudisrakentaminen aloitettii kylläki jo vähän aikaisemmin 50-luvulla. Vuosaari, Myllika, Kontula, Jakis, Pitsku ja Pajamäki edustaa, mun käsittääkseni, hyvin myös tätä silloista rakentamisen politiikkaa: Vähän reunalla, oma ostari, leikkikoulu, kansakoulu, kirjasto ja busalla pääsee keskustaa, jos on tarvis.

Maanviljelijä Österbergillä oli maatila nykyisen Kantelettarentie ysin kohdalla. Össikan lehmät kulki tien varren reunustalla pitkin lehmipolkua. Tie päättyi nykyisen nelosen kohdalle. Sitten alko metsä ja tykkitiet Kannelmäen ja Pohjois-Haagan välillä. Össikan renki, siis sen broidi, korjas pellon satoja hevosella, jonka kyydissä me naskalit oltiin. Ne on mun varhaisimpia muistoja Kantelettarentieltä. Sillon ei ollu Eka-markettia eikä asuintaloja, oli vaan peltoo.

Näin jälkeenpäin ajatellen, vanha Kannelmäki on loistavasti suunniteltu kaupunginosa. Keskellä on edelleeki puisto, jota asuintalot ympäröi. On Valion-talot, joita Valion duunarit asusti aikoinaan, ruotsalaisten talot, aravatalot, stadin kämpät, sotainvalidien talo, veteraanitalot ja tietysti kovaa rahaa. Siel puiston ympärillä oli kans kauppoja: Varuboden, Maitokeskus ja Elanto. Me puhuttii kakskasin-lenkistä, koska silloinen busa numero 28 kiersi tän puiston. Meil oli pikkupoika-aikaisia juoksukilpailuja siitä, et kuka jaksaa juosta ja kuinka monta kertaa tän lenkin. Talot on pääsääntöisesti kolme- tai neljäkerroksisia. Ostarii vastapäätä sijaitsee tornarit. Niis on vissii jotai kahdeksan kerrosta. Ne on vähän niin ku Kannelmäen maamerkkejä. Ostari on siinä reunalla, mäen päällä. Puisto on kuitenki kaiken keskus. Siel puiston urheilukentällä mä opin skrinnaa ja ehkä kans futaa. Sillon, pikkuskidinä, Kannelmäes vaikutti HJK:n Toulouse-niminen junnujoukkue. Mun mielee on jääny lähtemättömästi seuran ekat, tai siis ainaki mun ekat fudistreenit, jossa valittiin tähän jengii pelaajia. Mulla oli jaloissa lantsarit. Mutsi ei nimittäin hirveesti arvostanu urheiluu, tai sit sil ei ollu fyrkkaa ostaa mulle fudiskenkii. No, selväähä se oli, ettei mua valittu jengiin. Ei kait olis ehkä muutenkaa valittu, koska mä olin snadi, ikäryhmän pienin ja viel tulitikun laiha, koska safka ei ollu mun juttu. Saattaa tosin olla, et tolla perimälläki oli jotai tekoo tän laihuusasian kanssa. Mä en tajunnu syömisestä sillo mitää, mulla ei ollu nälkä, tai sit mä en vaa skidin kiireiltäni kerinny ajattelee koko asiaa. Nyt mä ymmärrän kait sentää jotai hyvänmakuisesta ruoasta.

Mut palataanpa asiaan. Faija osti mulle vitosella käytetyt hokkarit, joilla mä rundasin, talvella, ympäri puiston kenttää. Must olis varmaan tullu lätkän pelaaja, jos mä olisin ollut isompi. Mut niin ei vaa käynyt. Lätkästä mä olin kuiteski innostunu. Me käytii jätkien kans kattoo kaikki IFK:n pelit. Ekat pelit jo Pirkkolassa, ulkona avojäällää, ennen Nordista. Myöhemmin, joskus 60-luvun loppupuolella, sinne puistoon rakennettiin tsyrkka. Siel mä pääsin ripille.

Kirjasto

Kaikkein tärkein mulle oli kuteski kansiksen ja puiston kupeessa silloin ollut kirjasto. Mä asuin siellä. Se oli mun toinen koti. Melkee kyyneleet tulee silmiin, ku mä rupeen muistelee kaikkii niitä poika-aikaisia luettuja kirjoja. Tässä muutama: Robin Hood, Aarresaari, Haukansilmä, Ruohoaavikko, Viimeinen mohikaani, Ivanhoe, Quo vadis, Tulella ja miekalla, Robinson Crusoe, Sherlock Holmesin stoorit, Tarzanit, Kurjat, Monte Criston kreivi, Kolme muskettisoturii ja sit myöhemmin kreikkalaiset jumaltarut, antiikin tarinat, puhumattakaan Välskärin keromuksista, Tuntemattomasta tai Pohjantähdestä. Sinuhesta tuli tietenkin mun raamattu. Mä en edes tiedä kuinka monta kertaa se on luettu. Kirjat on vaa mun juttu. Mä jaksan niitä edelleenki. Jollai kahden viikon lomareissulla, yleensä Kreikassa, viis luettuu kirjaa ei oo mitenkää mahdoton suoritus.

On joteski outoo, miten pikkujätkä ajattelee asioista. Vaikka voi myös olla, et mä en ajatellu sillon asioita ollenkaa. Ehkä mä en ollu vielä heränny henkii. Mä en ehkä ymmärtäny, et sellane ihmine kuin mä, vois olla edes olemassa. Mä en myöskää tajunnu kuinka köyhii me oltii. Mulla ei tainnu ollu vertailukohtii, tai sit mä en vaa huomannu välittää niistä. Muistan kuitenki eräät kansakouluaikaiset kevätjuhlat, jossa muilla koululaisilla oli hienot pyhävaatteet päällä ja mulla oli reilusti polvista paikatut teryleenibyysat jalassa. Siinä kohtaa mä ehkä kuitenki aavistin jonkinlaisen eron. Mä istuin juhlissa, kumarassa, molemmat händyt tiukasti polvien yli, niin et kukaan ei ois huomannu mun housuja. – Meil kaikil on ristimme, ehkä tää muistikuva on yks mun sellane. Toinen on ne Lampisen limalaudat, retkisukset ja Voitto-nimiset siteet. Se oli paha rasti, ku monilla kavereilla oli skimboina Karhut ja siteinä Rotanloukut. Muitaki on, vaikka en viitsi täs kohtaa ruveta rehentelee niillä, koska mulla on niin paljon enemmän hyvää muisteltavaa. Niin ku esimerkiks Aurinkokallio, eli Auris, missä me käytii skimbaamassa ja laskemassa mäkee, tai skramlis, missä ajettii fillareilla krossii. Sillon kansikses, useissa juhlissa, esiinty Eveliina Pokela ja Rauno Lehtisen poika, jonka etunimee en enää muista. Kiva on kans muistella mun omia luokkakavereita: Yhdestä tuli elokuvaohjaaja, toisesta lekuri, kolmannesta näyttelijä ja neljännestä aivan pistämätön englanninkielen osaaja, kääntäjä telkkaariin ja ties minne. Musta itsestä ei tullu oikee mitää, paitsi tavallinen duunari: Myyntimies ja isännöitsijä.

Mut se Kanttelettarentie 8:n asunto. Se oli vissii jotai 28 neliöö. Jääkaappii ei tietenkää ollut, oli vaa kylmäskope eikä tietenkää puhelinta. Sit joskus paljon myöhemmin tuli telkkari, josta katsottii mustavalkosta ruutuu. Mut hyvin me vaa jotenki sinne mahduttii. Lisätilaa mä hain kirjastosta, mistäpä muualtakaa. Kirjojen pölyn tuoksut oli mun riittejä ja kirjasto oli kait mulle jonkinlainen temppeli, jossa tarinoiden Jumala puhutteli mua.

Ja jottei kaikki tärkee pääsis unohtuu, niin mun on pakko kertoo, et mutsi roudas mua myös kaikkii mahdollisii taidenäyttelyihin. Ne oli pelkkää tuskaa. Mä en tajunnu niistä mitää. Sit se keksi viedä mua kattoo leffoja. Se oliki, kirjojen lisäks, ehkä parasta mitä mä oon himasta saannu. Musta tuli leffafriikki. Eka muistikuva mulla on Bensowin talon nurkalla sjainneesta Kitkat-teatterista. Siellä esitettii non-stoppina piirrettyjä. Sitten Kino-Palatsista, leffateatterista, joka sijaitsi nykyisen Akateemisen Kirjakaupan kohdalla, Espan ja Keskuskadun kulmassa. Teatterissa meni Serengeti ei saa kuolla niminen luontodokkari. Tietysti mä olin aivan haltioissani. Seuraavaks mä muistan komedian, jota käytii kattoo Rexissä. Sen nimi oli Mieletön, mieletön maailma. Siinä riitti vauhtii, menoo ja meinkii. Mä varmaan ajattelin sillo, et se on paras ja hauskin koskaan tehty leffa.

Heureka

Mä oon ollu lätkässä aina johonki tyttöö. Nimet, kasvot ja silmien värit ovat vaa vaihtunu tän mun oman matkan varrella. Ensimmäisii varsinaisii gimmakokemuksii mä lähdin etsii Lintsiltä, Rondosta. Sieltä tän puolen stoori alko. No, parhaiten näitä mun silloisia kokemuksia vois kait kuitenki luonnehtii Hectorin biisillä: ”Jos saisit kuulla, mitä tein mä kanssa tyttöjen illoin. Sä yllättyisit varmaankin. Ei pidä luulla, että vein mä niiltä kunnian silloin. Kun tuskin uskalsin mä koskee…” jne. Sitten tuli Talo, tai Bygga, joksi paikkaa kanssa kutsuttii. Seki oli limudisko. Tosin me saatettii jätkien tempasta Bulebulet, tai Nudikaa ostarin takana, ennen Talolle lähtöö. Sitten vaan jännitettii, et päästääks sisää. Jossai kohtaa, eräs tuttu kaveri rupes tehtailee erään isohkon puolueen jäsenkorteilla väärii henkareita. Ne meni täydestä. Sitten päästiin jo ravintoloihin. Olut maistu sillon ja kyl se maistuu tietysti vieläki. Kesäsin me ruvettii käymää Tivolissa, tai Tiflassa, millä nimellä sitä kans kutsuttii. Talvisin me käytii Tavastialla, kunnes Kannelmäkee perustettii, 1973, ensimmäinen englantilaistyyppinen pubi Suomeen. Näitä aikoja ja paikkoja on kans kiva muistella. Mutta sitten, sillon junnuna, eräänä kevättalven päivänä me mentii Heurekaan. Se sijaitsi Kannelmäessä, Eka-marketin yhteydessä, siis ennen ku se muutti nimensä Maxiks, ennen nykyistä Kaari-kauppakeskusta. Se oli sitä Abban Dancing Queen-aikaa. Siel mä näin tosi kivan näköisen tytön. Se oli kavereidensa kanssa juhlimassa lukion päättymistä. No, niinhän siinä sitten kävi, et kimpassa ollaa edelleeki. Ollaa oltu yli 43-vuotta ja nyt jo aikuiset lapset käy edelleenki mielellää tervehtimässä meitä. Tai nii mä ainaki luulen, koska ne tekee sitä niin usein. Niil on omat perheet eikä ne asu enää himassa. Tosin joitaki vuosii sitte, mä sain joululahjaks, mun vaimolta matkalaukun. Mä ajattelin sillon, et tähänks tää avioliitto nyt sit tyssäs? Myöhemmin kävi kuitenki ilmi, et se oli lähdössä Kreikkaan ystävättärensä kanssa. Mä toivotin vaimolle ja sen ystävättärelle ja tietysti mun uudelle matkalaukulle hyvää matkaa. Nii et se siitä joululahjasta.

Nykyää me asutaa Paloheinässä. Alue sijaitsee Länsi-Pakilan pohjoispuolella. Sodan jälkeen, pakilalaiset kutsu paloheinäläisiä ”mettäläisiks”. Niitä me kait sit ollaa, mutta mitä tähän tarinaa tulee, niin se on jo kokonaa toinen juttu.

Ossi 1955