Orvokkeja äidille – Majavan matkassa
Ihminen joutuu ikääntyessään heittämään pyyhkeen kehään monessa asiassa. Olen itse sitä ikäluokkaa (1942), että kaikki alkoholiin liittyvä koetaan jotenkin synnilliseksi tai ainakin häpeälliseksi. Muistan senkin, kun hankin itselleni viinakortin joskus 1960- luvulla. Siis sellainenkin vaadittiin, että sai asioida Alkon myymälässä. Vilkuilin ympärilleni kaulukset pystyssä mennessäni Bensowin talon Alkoon ostoksille.
Kerrallaan sai ostaa 4 puolen litran pulloa, 2 pulloa kirkasta ja 2 pulloa värillistä viinaa. Voitte uskoa, että tuon ajan aivan tavallisetkin ihmiset joutuivat käymään jatkuvaa taistelua alkoholikysymyksissä. Tekopyhää touhua, joka kasvatti epäterveitä kuluttajia. Syyllisiä asiantilaan olivat sekä valtiovalta että kirkko, joka oli luonut ihan oman moraalisäännöstön lähes kaikkiin muihinkin normaaleihin elämänilmiöihin.
Televisiossa uusitaan melko usein 1958 valmistunut huikean opettavainen elokuva Mies tältä tähdeltä. Siinä Kaarlo Halttunen näyttelee loistavasti viinaan sortuvaa perheenisä Eeroa, joka koukkaa tosi syvältä ongelmansa kanssa, Siinä meni Eerolta työ, vaimo, lapset, kaikki. Ei auttanut Eeroa edes käynti Järvenpään juoppoparantolassakaan. Sitä vastoin Tauno Palon näyttelemä kunnon rintamakapteeni selvisi kuiville tahdonvoimansa avulla. Muu elokuvan juopposakki rällästi entiseen malliin sen enempää sortuen tai nousten. Siis ihan kuin oikeassakin elämässä. Suurin osa hevijuusereistakin yksinkertaisesti kyllästyy juopotteluun ja rupeaa joko raittiiksi tai ainakin kohtuukäyttäjiksi. Toinen elokuva, joka tulee aina brenkusta ja dokaamisesta mieleen on Errol Flynnin näyttelemä Robin Hood. Siinä Sherwoodin iloiset veikot joivat luonnon helmassa punaista viiniä. Laulu kaikui ja sukkeluudet lentelivät. Se teki nuoreen mieheen positiivisen vaikutuksen.
Pettymys tuli myöhemmin, koska ainakin minun suussani viini on aina maistunut kamalan pahalle. Hapanta ja kitkerää se on aina ollut. Ehkä siksi en tykkää edelleenkään viinistä vaan juon vieläkin yökkien pakosta tarjotun viinin. Samanlainen inho minulla on viskiä, konjakkia ja giniä kohtaan, pahoja ovat kaikki tyynni. Olutta en liioin siedä, tunkkaisen makuista se on eikä liioin juurikaan laulata.
No miksi ihmeessä sitä pitää sitten tintata, kun se kerran niin pahaa on? Hyvä kysymys, onneksi vastauskin on. Jo Nummisuurin Eskon ajoilta suomalainen on juopotellut sen antaman miellyttävän vaikutuksen vuoksi. Eskosta tuli hänen omien sanojensa mukaan rautarohkea. Ujosta, saamattomasta vätyksestä tulee hauska seuramies, siis tunne on sellainen, ettei siitä raittiusmies mitään tiedä. Valhettahan tämä tietysti on, mutta sillä hetkellä täyttä totta. Uskonkin, että jos olisi ikäni raivoraitis ollut, niin kovin moni paha (tai hyvä) asia olisi jäänyt tekemättä. Pikku kekkulissa olen painellut suvereenisti istumaan kuuluisuuksien pöytään, lähestynyt vitsikkäin puhein illan kuningattaria, laulanut kyllästymiseen saakka karaokea ja tehnyt kaikkea muutakin mukavaa, jota en kaikkea edes muista.
Tuo otsikon nimi juontuu vuosikymmenten takaa. Olin soittamassa taiteilijaystäväni Hempan kanssa äitienpäivänä jossakin itäisen Helsingin vanhustentalossa. Tilaisuuden henkeen soveltui hyvin vanha iki-ihana Orvokkeja äidille-kappale. Mainittakoon, että tuo tilaisuus oli ainoa kerta, kun olen ihan selvin päin soittanut. Koska trumpetti on koko lailla fyysinen soitin, niin se vaatii ennalta valmistautumisen. No kuten sanottua tuolloin olin aivan selvin päin. Näin, kuinka mummut alkoivat etsiä nenäliinojaan ja alkoivat kyynelehtiä ja tyrskiä laulun sanojen myötä. Tunnetilat tarttuvat. Katsellessani mummuja, minuakin alkoi itkettää. Tulin huomaamaan sen, ettei ansatsi eli huuliote ole parhaimmillaan itkiessä. Laulua se ei haittaa.
Nyt ovat soitot koko lailla jääneet. Kuulijoiden musiikkimaku on romahtanut verrattuna entisiin aikoihin. Soittokaverit ovat lopettaneet, koko musiikin genre on muuttunut. Surullistahan se on. Karaokekin on loppunut monesta paikasta pandemiakammon vuoksi… Saaneeko tässä enää ikinä entiseltä pohjalta esiintyä eli ”mieluummin kuin hyvin” tai ”yleisön pyynnöstä huolimatta”
No kuitenkin se vanhustentalon keikka oli viimeinen ja myöskin ainoa, jonka olen ihan selvin päin tehnyt. Oppivaisena ihmisenä en tule niin toista kertaa tekemään.
Suuri ihanteeni Mika Waltari sanoi aikoinaan, että ihminen katuu aina menneitä tekemisiään. On kuitenkin verrattomasti helpompaa katua tehtyjä tekoja kuin tekemättömiä tekoja. Waltari puhui mitä ilmeisimmin itsestään Hänellä oli taipumus hankkia itselleen eräänlainen tabula rasa-tila, joka tarkoitti jonkin laista eräänlaista tyhjää taulua eli muistamattomuuden tilaa. Niinpä Mika hankkiutui sellaiseen jokaisen suuri produktion jälkeen. Usein hän muisteli heränneensä jostain Töölön takapihalta roskapönttöjen välistä kalsarisillaan ja kuhmu päässään.
Heikki Majava