Pääkirjoitus – Lounas on in – illlallinen out
Etelä- ja Keski-Euroopassa panostetaan illalliseen. Ravintolat täyttyvät päivän hämärtyessä illastavista perheistä, pareista ja seurueista. Kukaan ei mene syömään vielä kello kuudelta, viikonloppuisin kahdeksankin on liian aikaista. Entä kylmässä Suomessa? Keskustan ravintoloissa riittää väkeä, mutta entä Kaarelassa? Onkohan täällä edes paikkaa minne mennä?
Mitä useammin käyn nykyisin ulkona syömässä, tapahtuu se päiväsaikaan, lounaalla. En ennen edes syönyt lounasta, vaan skippasin sen suoraan, siirtyäkseni myöhäisestä aamiaisesta päivälliseen. Vielä muutama vuosi takaperin tapasin käydä usein iltasella ulkona syömässä. Erityisesti Kaivokselan Carizza oli lempipaikkojani, kuten myös Kannelmäen Britannia kuului kalustoon. Viikonloppuisin kävin alkuillasta tai päiväsaikaan lasteni kanssa Myyrmäen Chicosissa.
Minne veisin vaimoni syömään arkena? Lounaalle, ehdottomasti. Hinta-laatusuhde on lounaissa todella kohdallaan. Seisovasta pöydästä saa illallisravintoloissa pulittaa käsittämättömiä hintoja, mutta lounaalla buffet-pöytä jälkiruokineen irtoaa kahdeksalla yhdeksällä eurolla.
Kaarelassa buffet-lounaspaikkoja on heikosti, mutta Lassilasta ja Konalasta, Vihdintien kupeesta niitä löytyy useampia ja kaikissa on loistava lounaspöytä: useita eri pääruokia, monissa pizza-buffet, raikkaat ja tuoreet salaattipöydät. Alkukeitto, tuore leipä ja juomat kuuluvat hintaan.
En kiellä, etteikö illastaminenkin olisi välillä mukavaa. Miksi hyviä paikkoja ei ole? Iltaravintolat tuntuvat panostavan mieluummin kaljamyyntiin kuin ruokatarjoiluun. Kivijalkaravintoloiden kadotessa jäljelle jäävät ruokapaikat keskittyvät kauppakeskuksiin ja niiden aukioloaikojen piiriin. Ruoka, kebab tai pizzalätty, tilataan kotiintuotuna, kun on ensin käyty kumoamassa oluet tai vasta sunnuntaina krapulaa parantamaan.
Suomalaisessa ravintolakulttuurissa selvästi mättää jokin. Onko vika järjestelmässä tai kulttuurissa? Suomessa ei kannata istuttaa ihmisiä ravintolassa turhaan notkumassa. Kate syntyy alkoholin kautta. Voitollinen ruoanmyynti vaatii paljon myytyjä annoksia ja kuka suomalainen yrittäjä haluaa istua iltaisin tai viikonloppuisin keittiössä tai maksaa tarjoilijalle kallista palkkaa lisineen asiakkaiden odottelusta? Viime aikoina manattujen kokin palkkojen pienuuteen on syynsä.
Ruokaravintolan pitäminen auki iltaisin kannattaa vain parhaissa paikoissa, keskustassa tai sitten annokset on myytävä ulos tai nopeasti paikan päällä syötynä. Olen välillä katsellut surullisena lähiöiden kiinalaisia ravintoloita, joissa istuu lauantai-iltana kaksi ihmistä syömässä. Joskus aiemmin niiden paikalla on ollut pihvejä tarjoilevia lähiöravintoloita, joissa suomalaisperheet vetivät wieninleikettä, nakkeja ja ranskalaisia, paistettua kalaa ja oopperaleipää. Mitä tapahtui?
En usko, että ihmiset söivät ennen useammin ravintolassa tai että nykyisin ulkona syömiseen olisi vähemmän rahaa käytettävissä. Epäilen, että ruokailuajat ja siihen liittyvät traditiot ovat muuttuneet. Perheet eivät enää ruokaile keskenään. Jos ennen syötiin yhdessä niin kotona kuin ravintolassa, niin nykyisin syödään miten sattuu. Yhdessä ravintolassa käynti oli erityinen tapahtuma, josta nautittiin ja johon panostettiin. Se oli juhlatapahtuma.
Tutkimusten mukaan suomalainen käyttää ruokailuun enemmän aikaa kuin ennen, mutta se ei tapahdu yhdessä. Nykyään aikaa kuluu kahvitteluun ja välipalojen syöntiin. Erityisesti nuoret syövät ulkona. Parikymppiset ruokaloissa ja pikaruokapaikoissa ja sitä vanhemmat ravintoloissa. Työpaikkaruokailu on vähentynyt, mikä näkyy lounaspaikkojen suosiossa.
Erityisesti viikonloppuruokailu on muuttunut. Ravintoloihin kulutettu aika on selvästi vähentynyt. Jos ravintolaan mennään esimerkiksi ystäviä tapaamaan, on silloin selvää, että paikaksi valitaan jokin keskeinen keskustan sijainti, jonne kaikkien on helppo tulla. Jos taas mennään syömään yksin tai kaksin, shoppailun lomassa, suositaan pikaruokapaikkoja.
Iltaisin auki olevalle lähiöravintolalle ei jää paljon vaihtoehtoja; joko keskittyä alkoholitarjoiluun tai sitten odottaa, että suomalaiset löytävät perheilleen jälleen yhteistä laatuaikaa.
Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi