Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Nyky-yhteiskunnassa puhutaan paljon oikeuksista ja tasa-arvosta. Jotkut puhuvat universaaleista oikeuksista, tarkoittaen niillä globaaleja ihmisoikeuksia. On kuitenkin hyvin kyseenalaista, onko universaaleja oikeuksia olemassa muuten kuin paperilla, sillä ihmistä ja yhteisön eri jäsenten toimintamalleja arvotetaan eri tavoin eri kulttuureissa. Pitäisikö ihmisten ja arvojen ylipäätään olla samanlaisia joka maailman kolkassa? Vallitsevilla rakenteilla ja olosuhteilla on iso merkitys.
Tasa-arvoa katsotaan usein kapeasti sukupuolen, uskonnon tai värin kautta, vaikka tasa-arvon käsite kattaa yhtä hyvin muut lähtökohdat, kuten asuinpaikan, koulutuksen, osaamisen, taloudelliset taustat jne. Peräkammarin Reinon arvo Juupajoen sahalla on paljon kovempi kuin Kauniaisista kotoisin olevan kansainvälisissä tehtävissä toimivan tohtorineitosen ja toiste päin. Arvoja on erilaisia, eikä niitä voida aina laittaa samalle viivalle.

Tasa-arvo koskee myös kansalaisuutta. Miksi? Koska maailma on moniarvoinen ja me emme lähde maailmalle tasa-arvoisina. Joillakin on enemmän etumatkaa kuin toisilla. Me voimme kaventaa tuota välimatkaa vaikkapa syrjimällä joitakin positiivisesti. Suorilla varainsiirroilla, progressiivisella verotuksella, korvamerkkaamalla osa kaupungin asunnoista vähävaraisille, maksamalla erilaisia tukia tai helpottamalla joidenkin maahanmuuttoa ja kansalaisuuden saamista.

Mikä on reiluuden mitta? Uskoisin, että kaikki lukijatkin allekirjoittavat utilitaristisen lähtökohdan, jonka mukaan hallinnon toimien pitäisi pyrkiä maksimoimaan vähintään oman väestön ja sen enemmistön onnellisuus. Enemmistön onni ei tietenkään tarkoita välttämättä vähemmistön onnea, etenkin silloin, jos syrjintä on selvää. Myös vähemmistöjen liian avokätinen tukeminen saattaa aiheuttaa joissain epäreiluuden tunnetta, etenkin niissä kansanluokkien alaosissa, jotka kilpailevat samoista eduista tai tuntevat sitoutuneensa omaan maahansa enemmän kuin muualta tulevat.

Monien mielestä lahjakkuudesta ja saavutuksista palkitseminen on oikeudenmukaisuuden mitta. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Demokratian tehtävänä on palkita ihmisiä eri tasoilla ja tarjota myös alimmalle tasolle pärjäämismahdollisuuksia. Raha, asema ja taustat tuppaavat antamaan esim. opiskeluun erilaisia ponnahduslautoja. Olisi hyvin epäreilua, jos Suomen kaikki johtavat virkamiehet valittaisiin pääkaupunkiseudun parin kolmen lukion ylioppilasarvosanojen perusteella. Demokraattinen yhteiskunta ei voi elitistyä, vaan sen hallinnonkin pitää olla läpileikkaus koko kansasta. Eri tehtäviin tarvitaan erilaisia ihmisiä ja tehtävien palkkiot määräytyvät niiden vaatimusten mukaan.

Jotta oikeudenmukaisuudessa saavutettaisiin maksimi, pitää hallinnon edustajien olla moraalisesti hyviä. Se tarkoittaa hyvää hallintomallia, esimerkkinä toimimista, vastuunkantoa kansalaisten edessä ja arvoristiriitojen selvittelyä. Hallinnon ensisijainen tehtävä on kantaa vastuuta kansalaisistaan, mikä voidaan katsoa myös epätasa-arvoksi vaikkapa muualta tulleita kohtaan. Mutta jos hallinto ei sitä tee, menettää se kansalaistensa luottamuksen. Ihmisillä pitää olla oikeus olla ylpeitä maastaan ja sen saavutuksista. Heille pitää antaa mahdollisuus kunnialliseen itseidentifikaatioon kansalaisuuden kautta, muuten he hylkäävät sen moraaliarvot.

Seurausetiikan ehkä oleellisin oppi on se, että ymmärretään toiminnan päämäärä, tarkoitus. Jos hallinto on reilu kansalaisilleen, luo turvaa ja uskoa tulevaisuuteen, palkitsee kansa hallinnon vastuunkannolla. Jos kansalaisten enemmistö tuntee, että yhteiskunta ei välitä heistä, antaa jollekulle liian avokätisesti tai ilman perusteita, syntyy tunne epäreiluudesta. Länsimaissa on tapahtumassa työn rakenteellisista muutoksista johtuen jako pärjääviin ja pärjäämättömiin, mikä tulee jatkossa aiheuttamaan suuria paineita.

Jos hallinnolla on velvollisuuksia, on niitä myös kansalaisilla. Ei voida lähteä oletuksesta, että oikeudet tulisivat ilman velvollisuuksia. Velvollisuudet koskevat jokaista yhteisön jäsentä, joka yhteisön toiminnasta jollain tavoin hyötyy. Olemme myös vastuussa niin tuleville kuin menneillekin sukupolville. Kukaan ei ole oman onnensa seppä yksin, eikä siksi vapautettu velvollisuuksista. Ja tämä koskee myös muualta tulleita, niitä, jotka haluavat jäädä tänne asumaan, olemaan ja työskentelemään.

Jos hallinto haluaa, että uskollisuus sitä kohtaan säilyy, pitää sen palkita ihmisiä yrittämisestä, vaikka työpaikkoja ei olisikaan tarjolla. Tulevaisuuden työt tehdään entistä enemmän vapaaehtoistöissä, mikä tarkoittaa sitä, että hallituksen on otettava ajatus kansalaispalkasta vakavasti. Jos ihmiset tuntevat, ettei heitä arvosteta, kohdella täysipainoisina yhteiskunnan jäseninä, eivät hekään tunne tarpeen tehdä mitään yhteiskunnan eteen.

 

Jauri Varvikko, jauri.varvikko@eepinen.fi