Suomen turvallisuus – kansa kärsii
Suomen turvallisuus puhuttaa vaalien jälkeistä hallitusta kokoavia puolueita ja kansaa. Seuraavassa kolmen tutkijan näkökulmaa tilanteesta: Jukka Valtasaari Suomen turvallisuus, Jouko Marttila Kansa kärsii, poliitikko porskuttaa. Puolueet ilman aatteita. Kummatkin ovat Docendon kustantamia ja ilmestyneet juuri ennen vaaleja. Lisäksi viime syksynä ilmestyi suurlähettiläs ja keskustan eduskuntavaaliehdokas – Alpo Rusin Etupiirin ote. Suomen valtapeli Euroopan rajalla 1700-2014, ( Gummerus. 2014). Ehdin näitä ennen jo kirjoittaa Seppo Kääriäisen vaalikirjasta Meikäläisen mukaan (Teos. 2015), joka sekin liittyy tähän samaan tematiikkaan.
Alpo Rusi nostaa keskeiseksi käsitteeksi etupiirijaon, jonka kautta hän tarkastelee Suomen kansainvälistä asemaa laajemmasta historiallisesta perspektiivistä alkaen Suuresta Pohjan sodasta (1700-1743). Rusin mukaan ”Suomen valtioentiteetti (valtion olemus – OB) on ollut runsaat 300 vuotta euraasialaisen suurvallan etu- ja vaikutuspiirissä. Tämä on ollut seurausta historiasta, maantieteestä, ja kansainvälisen järjestelmän shokeista, mutta myös omista valinnoistamme”. Tämän vuodet 1700-1917 käsittävän kauden tuloksena Ruotsin itämaakunnasta muodostui Venäjän puskurivaltio
Rusin jaottelussa seuraavan kauden (1918-1939) Suomi toimii lännen etuvartiona siirtyen Venäjän etupiiristä Saksan imperiumin kylkeen.
Toinen maailmasota merkitsi Suomen kannalta oloa kahden diktatuurin armoilla (1939-1944).
Suomen irtautuminen sodasta merkitsi samalla erkaantumista Saksan vasalliudesta ja siirtymistä Neuvostoliiton sotilaalliseen etupiiriin.
Seuraavia vaiheita kuvaavat otsikot: ”Tšekkoslovakian tieltä” ulkopoliittisen liikkumavaran kasvun tielle (1944-1970). Kahden valtajärjestelmän haurastuminen ja itsesuojeluun perustuva itsekontrollin aika (1970-1998). ”Kylmän sodan päätyttyä pesänselvitys laitettiin kassakaappiin”.
Uusi tilanne – (1998-2014) – Suomi on Euroopan ja Venäjän geopoliittisella rajalla. Uuden kylmän sodan ovella Suomi hakee rooliaan ja identiteettiään.
Lopuksi Rusi esittää oman tiivistelmänsä siitä mitä Suomen tulisi tehdä. Hän muistuttaa, että Suomen asema ei ole vuonna 2014 sama kuin jatkosodan päätyttyä 1944. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tarvitaan realistisia arvioita tapahtuneista muutoksista. Hyvä politiikka nojaa hyvään ja ennakoivaan analyysiin”.
Valtasaari on kokenut diplomaatti työskenteli ulkoasianministeriössä lähes neljäkymmentä vuotta, niistä noin puolet USA:ssa – YK:n edustossa ja Suomen suurlähettiläänä Washingtonissa. UM:n valtiosihteerinäkin hänen toimensa kohdistuivat pääosin Suomen länsisuhteisiin. Tämä on syytä panna merkille arvioitaessa hänen diplomaattisen taitavia tilannekuvauksia. Valtasaaren mukaan hyvinvointimme perustuu turvallisuuteen, jonka Nato takaa, Euroopan integraatioon, jolla on instituutiot, ja siihen, että elämme Venäjän naapurina ja toimimme globaalitaloudessa.
Viitaten amerikkalaisiin kirjoittajiin Valtasaari toteaa, että Euroopan ulkopuolella vallitsee viidakon laki, joka edellyttää viidakon keinoja. Euroopan etsiessä rauhan paratiisia sheriffi Yhdysvallat pitää kiinni voimastaan, koska vallanhalu ja voiman käyttö eivät ole kadonneet maailmasta mihinkään.
Siinäpä tuo perusasetelma tuli tiivistetyssä muodossa kerrotuksi. Valtasaaren oma länsipainotteisuus näkyy siinä, että hän näkee tilanteen kärjistymisen johtuvan Venäjästä, sen pyrkimyksestä palauttaa menettämänsä suurvalta-asema. Sen väitetään rikkoneen kansainvälisiä sopimuksia ja lakeja ja miehittäneen Krimin ja Etelä-Ukrainan. Samassa yhteydessä ei viitata sanallakaan USA:n ja Naton korkeiden edustajien ahkerointiin Kiovan oikeistohallituksen konsultoinnissa ja tukemisessa. Krimiläisten selvän enemmistön tahdonilmaisu kansanäänestyksessään samoin kuin Etelä-Ukrainan venäjänkielisen väestön enemmistön vaatimukset laajemmasta itsehallinnosta alueellaan Minskin sopimuksen mukaisesti eivät saa mitään huomiota. Ne julistetaan Ukrainan hallituksen kannanotoissa Venäjän miehittämien alueiden kapinoinniksi ja separatistien puuhailuksi.
Venäjän oloihin paremmin perehtyneet suomalaiset diplomaatit arvioivat Venäjän ja Ukrainan tilannetta eri tavoin korostaen maiden ja kansojen historiallista kokemusta. Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, ettei Venäjä muodosta uhkaa Suomen turvallisuudelle. Sen sijaan aletaan kysellä huolestuneesti, miten Suomen osallistuminen USA:n ja EU:n painostamiin taloudellisiin pakotteisiin Venäjää vastaan vaikuttaa maamme omiin taloudellisiin etuihimme.
Naton synty kuvataan ennen muuta Iso-Britannian ja Ranskan kokeman Venäjäpelon aiheuttamaksi toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa. Ne pyysivät USA:ta turvallisuutensa takuumieheksi. USA suostui, mutta toi kuvioon mukaan omat globaalit tavoitteensa.
Nato ja Venäjä etsivät yhteistä pohjaa rauhan varmistamiseksi kylmänsodan päättyessä. Muutoksen kansainväliseen tilanteeseen sanotaan tuoneen presidentti Putinin kaksi puhetta. Münchenin puheessa 2007 Putinin sanotaan palanneen geopoliittiseen asenteeseen Venäjän sotilasstrategiassa ja julistaneen lännen jälleen vastustajaksi.
Toisen merkittävän linjapuheen Putinin piti maaliskuussa 2014 Kremlissä Krimin valtauksen jälkeen. Siinä hän totesi, että Neuvostoliiton hajoaminen oli katastrofi paitsi sille itselleen myös maailman mitassa. Maailmasta katosi vakaus, joka oli perustunut kaksinapaiseen maailmaan, eli ydinaseiden muodostamaan kauhun tasapainoon..
Valtasaaren mukaan Venäjä on aloittanut laajan geopoliittisen toiminnan kansainvälisen asemansa kohentamiseksi ja valinnut lännen ja Naton vastustajakseen. Unohtuikohan Valtasaarelta taas historian kulku. Neuvostoliiton aloitteesta purettiin Varsovan liitto, Neuvostoliitto veti joukkonsa pois entisistä Varsovan liiton maista. Neuvostoliitto teki aloitteita aseistuksen supistamisesta ja odotti oikeutetusti länneltä vastaantuloa. Mutta tapahtuikin päinvastoin – Natoa vahvistettiin, sen tukikohtia siirrettiin yhä lähemmäksi Neuvostoliiton ja sittemmin myös Venäjän rajoja.
Vastareaktiona näihin ilmiöihin olivat Putinin puheet, jotka lännen propagandassa käännettiin päinvastaiseksi Venäjän uhitteluksi.
Valtasaari piirtää kuvan tämän päivän maailmasta. jossa on käynnissä vallan uusjako. ”Sen paras tulos olisi, että suuret löytäisivät riittävästi yhteisiä etuja, jotta syntyisi kaikki voittavat tilanne. Sitä ennen valtakeskusten on löydettävä itsensä”. ”Suomenkin ääni kantaa Eurooppaan ja pitemmällekin itsevarmasti, kunhan hoidamme taloutemme ja sen myötä suomalaisten turvallisuuden kuntoon”.
Jouko Marttila keskittyy Suomen talouspoliittiseen pallotteluun viime vuosien kahden päähallituspuolueen kokoomuksen ja SDP:n välillä. Eduskuntavaalien tulos toi tähän uuden elementin – keskustan voitto näyttää johtavan samalla kokoomus-SDP akselin murtumiseen. Tätä kirjoittaessani en tiedä vielä merkitseekö seuraava hallitus paluuta punamultayhteistyöhön, vai syntyykö uudenlainen keskustavetoinen porvarihallitus. Kumpaankin vaihtoehtoon persut ovat tuomassa oman lisämausteensa.
Perinteinen keskustan ja sosialidemokraattien välinen punamultayhteistyö murtui, kun SDP ja kokoomus muodostivat hallituksen 1987. Suomi on nyt samankaltaisessa tienhaarassa kuin kolmekymmentä vuotta sitten. ”Kipeitä päätöksiä lykätään. Kansallisen edun sijaan etusijalla on oma etu. Kansa kärsii, mutta poliitikot porskuttavat. Puolueet ovat kadottaneet aatteensa ja puolueuskollisuus on romahtanut. Aatteiden tilalle on tullut kvartaalipopulismi, jossa vain pikavoitoilla on merkitystä”.
Marttila aloittaa suomalaisen talouspolitiikan ”sairauskertomuksen” Korpilammen seminaarista 1977. Sinne oli kutsuttu 350 politiikan ja talouden vaikuttajaa ja päättäjää. Maahan oli juuri muodostettu Sorsan toinen hallitus. Seminaarin tavoitteena oli etsiä uutta linjaa ja konsensusta talouspolitiikkaan. Sdp:n utopiat demokraattisesta sosialismista alkoi hämärtyä Korpilammen jälkeen.
”Suomalaisen talouspolitiikan aatteettomuutta ilmentää kokoomuksen ja SDP:n talouspolitiikan lähestyminen. Se alkoi aatetasolla jo 1970-luvulla ja kulminoitui Holkerin sinipunahallituksen muodostamiseen 1987. Sen jälkeen kokoomuksen ja sosialidemokraattien linjaa on ollut vaikea erottaa toisistaan.”
Alkoi sanakikkailu. Sosialidemokraatit puhuivat demokraattisesta sosialismista ja suuntautumisesta markkinatalouteen, jota täydennetään sosialistisella suunnittelulla. Sorsa rauhoitteli porvareita, että sosialismi on kotoinen ja turvallinen asia. Kokoomus nosti esiin ”kansankapitalismi” termin, jolla pyrittiin kansalaisia innostamaan osakesijoittamiseen. Sittemmin kapitalismi sana korvattiin ”sosiaalinen valintatalous”; ”sosiaalinen markkinatalous.” Kokoomuksen ohjelmassa esiteltiin lopulta ”dynaaminen konservatismi”.
Marttila päättää katsauksensa toteamukseen, että saavutetut edut ovat ajaneet taloudellisen todellisuuden edelle. ”Kansa kärsii, mutta poliitikko porskuttaa kohti seuraavia vaaleja kuin silmänkääntötemppuja tekevä käärmeöljykauppias. Aatteista puhutaan vain silloin, kun katsotaan peruutuspeiliin”.
Suomen talouden pohja pettää. Kokoomuksen Stubb vaati vaalien edellä konsensuksesta luopumista. Aatteet ovat palaamassa politiikkaan. Hakevatko kokoomus ja SDP voimaa menneisyydestä ryhtyäkseen uuteen vastakkainasetteluun?
Keskustan Sipilä haluaa uudenlaista yhteiskuntasopimusta, jonka takuumiehiksi kaivataan työmarkkinajärjestöjä. Ay-liikkeellä on kuitenkin perustellut epäilynsä, että jälleen pieni- ja keskituloiset pannaan maksumiehiksi.
Oiva Björkbacka