Suu makeaksi – Majavan matkassa
Ennakkoluuloisena vanhan liiton miehenä minua ensin kammotti nykyinen hyönteistensyöntivouhutus, hyi olkoon. Nyt kun sitä järjen kanssa ajattelee, niin miksipä ei. Tuoretta ja ravitsevaa ruokaa. Lapsuudestani muistan, kuinka aina ennen leivontaa meillä kotona jauhot siivilöitiin. Olin aina vapaaehtoinen tuohon puuhaan. Jännitys tulevasta saaliista oli samantapainen kuin verkkoa tai katiskaa nostettaessa. Ilokseni siivilän pohjalle jäikin aina luirimaan pulleita, valkoisia matoja.
Nakkasin saaliini kuuman hellan liitalle, jossa ne napsahdellen paistuivat. Niitä ei siis käytetty ravinnoksi. Siivilöintiä ei aina tehty, siksi uskon pistelleeni poskeeni eräänkin jauhomadon pullan yhteydessä.
Herneet puhdistettiin käsin ennen liotusta ja keittämistä.
Muistelen, että lähes jokaisesta palosta löytyi mato. Uskon, että teolliset valmistajat tuskin herneitä käsipelillä putsasivat. On syytä olettaa, että jokaisessa herkullisessa hernekeittopurkissa on sianlihapalasten lisäksi myös melkoisen monta matoa. Keitettäessä uskon niiden liukenevan täysin.
Entäpä sitten vattumadot? Aikaisemmin tutkin joka vadelman ennen suuhun laittoa, En enää, koska eivät ne miltään maistu.
Karmeana yllätyksenä suuhun joutuu joskus marjalude, joka maistuu tosi pahalle. Ne sylkäisen pois. Lienevät myrkyllisiä.
Luonto-ohjelmissa katselin ennen puistatusta tuntien dokumentteja, joissa Afrikan bushmannit kaivoivat lahopuusta pulleita, peukalon mittaisia toukkia. He söivät toukat saman tien huuliaan maiskutellen. Varmaankin herkullista.
Otusten suhtautuminen hyönteisravintoon on aina ollut hyvä. Muistan, kuinka huvittuneesti lapsena katselin kuinka apinat etsivät pöpöjä toistensa turkista. Pöpön löydyttyä se syötiin saman tien. Puuha saattoi kestää tuntikausia.
Joskus näkee vieläkin, kun pikkulapset (ja joskus vähän isommatkin) laittavat sipsin nenästään suuhunsa. Lapset ja apinat toimivat aidosti, muilla ennakkoluulot rajoittavat toimintaa.
Meillä oli aikoinaan lemmikkinä hyvä kaverini Saara-kissa. Se piti huushollin puhtaana kaiksta pienotuksista. Sille kelpasivat niin turkiskuoriaiset, sokeritoukat kuin sisään eksyneet hämähäkitkin. Ampiaiset se jätti rauhaan, lieneekö saanut huonoja kokemuksia niistä.
Kuten todettua, olen alkanut vähitellen lämmetä uuteen terveysravintoon. Olen alkanut syömään perunat kuorineen ja mustine täplineen, jotka ovat nähdäkseni ankeroisia. Puhdasta proteiinia ja siksi terveellistä.
En liioin katsele, mitä herneenpalossa asustelee. Eipä tule edes mieleen laittaa homejuustonpalaa mikroskoopin linssin alle. Tiedän, keitä siellä asustelee.
Armeijan lääkintämiesajaltani, siis vuodelta 1960, muistan kuinka lähes puolella saapuvista alokkaista oli leveää heisimatoa, alvetta. Saimaan seutujen ihmiset söivät kalaa suolattuna tai kehnosti kypsytettynä. Matopotilaan näki jo laihuudesta ja naaman keltaisuudesta. Matokuurin jälkeen he tervehtyivät tosi nopeasti. Alokkaalta saattoi tulla pesuvadillinen matoja.
Matojen ravintoarvoa ei tuolloin edes ajateltu, tunkiolle vadin sisällys nakattiin rottien ravinnoksi.
Nyt kun olemme viisaampia, niin menettelisimme ehkä toisin.
Voin vain kuvitella, millaisen ravintolisän alveet muodostaisivat keitettynä, ties kuinka herkullisia olisivatkaan ketsupin ja parmesaanijuuston kanssa.
No se oli silloin se. Nyt emme enää saa lapamadoista ruuanjatkoa koska ne ovat kuolleet lähes sukupuuttoon. Ihmiset ovat oppineet kypsyttämään ravintonsa kunnolla. Suolaamista ei juuri enää harrasteta koska suolaa pyritään välttämään kaikessa ruuassa sen terveysvaikutusten takia.
No, ei tämä ihan pahalta kuitenkaan näytä. Nykytekniikalla voitaisiin pyydystää hyttysiä, muurahaisia, mäkäräisiä, punkkeja ja ampiaisia määrättömästi. Luonto tarjoaa myös kirppuja, luteita, täitä, satiaisia, ydinnävertäjiä, paarmoja, ei maailmasta ötökät lopu.
Eli ihan hyvältähän tämä näyttää… ja maistuu…
Heikki Majava