Tarkkaa kerrontaa – Toisinajattelija
Tove Janssonin mökin Klovharun saareen rakentanut Brunström ei käyttänyt arkipuheessaan kuulemma adjektiiveja. Sepä oivallista, kielikuvien ja taivaanrannan maalareita lienee tässä maailmassa muutenkin liikaa.
Mutta sitten käykin ilmi, ettei ammutusta haahkasta saatu ”hyvää” ateriaa. Mitä hemmettiä, pitääkö ruokaa arvostella? Jos on ihan pakko, niin voisi kai sanoa, että haahka ei täyttänyt hänen makuodotuksiaan.
Sitten saadaan samassa muistelmateoksessa kuulla, että Brunströmin mukaan pääskyset pesivät vain taloihin, joissa asuu ”onnellisia” ihmisiä. Aika haihattelua, mahtaako tämä Brunström kuulua peräti wiccoihin?
Eräs tuttuni sen sijaan ilmeisesti suunnittelee viestejään tuntikausia saadakseen ne mahdollisimman ytimekkäiksi ja tarkoiksi omalta kannaltaan. Adjektiivit todella puuttuvat kokonaan. Pahaa-aavistamaton ei osaa epäillä mitään, vaan liittää omia luulojaan viesteihin, jolloin tulkinta vie aivan metsään. Siten vaikkapa sanonta ”ratkaistaan myöhemmin” tosiasiassa tarkoittaa kahdeksan miljardin valovuoden kuluttua, kun viestin saaja luulee asian tosiaan tulevan myöhemmin ratkaistuksi.
Tällainen viestintä edellyttää lukijalta aivan toisenlaista tarkkaavaisuutta kuin normaaliteksti, ja on ehkä hyvä ettei tällaisia viestittelijöitä ole enempää.
Hyvällä tavalla tarkkaa kerrontaa edustaa Tacituksen Germanicus. Ehdoton taideteos, jonka ytimekkyyden takana on pergamentin eli lampaannahkojen, joille kirja kopioitiin, kalleus. Kirja on sivumennen sanoen ensimmäinen, jossa suomalaiset mainitaan, ja kannattaa ehdottomasti lukea, mitä Tacitus meistä kertoi reilusti yli tuhat vuotta sitten.
Meikäläinen lukeutuu ilman muuta haihattelijoihin, karmeana esimerkkinä viimekesäinen kirjoitus, jossa hökkelikylä jatkuu muka silmänkantamattomiin. Silmä, huonokin, näkee jopa kuuhun asti. Hiukan parempinäköinen näkee linnunradan tähtiäkin ja kaukoputkella jopa vieraisiin galakseihin. Hökkelikylä ei jatku sinne asti. No jaa, tein kirjoituksen alla prima-menetelmällä, kerralla ja puolessa tunnissa. Korjailemalla pääsisi eroon turhista adjektiiveista ja korneista mielikuvista, kuten yleisestä ”alta aikayksikön” joka merkinnee mitä tahansa vuosisadasta nanosekuntiin. Onneksi 80-luvulla kieltä saastuttanut ”kullinluikaus” on sentään jo poistunut kielikuvien joukosta.
Esko Karinen