Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Nyt kun kahdeskymmenesyhdeksäs vuosi Tanotorven kolumnisti­pakinoitsijana on alkamassa, haluan asettaa itselleni tavoitteen.

Olen aina pyrkinyt hyväntahtoiseen leikillisyyteen mutta aina myös siinä surkeasti epäonnistunut. Toisaalta huumorin luonne ja hyväksyttävyys on aikojen saatossa muuttunut. Sitä, mitä aikaisemmin pidettiin hauskana, onkin nyt ehdottoman tuomittavaa. Pitäisi olla ennustaja, jotta tietäisi mistä asiasta tullaan jatkossa pöyristymään ja järkyttymään.

Enää ei riitä, että enemmistö tykkää. Nyt toimitaan kaikkeen katkeroituneen pienen vähemmistön ehdoin. He päättävät siitä mikä on kiellettyä ja mikä sopivaa. Tämä pieni kovaääninen vähemmistö on onnistunut siinä, että kaikki heitä pelkäävät ja tottelevat. Kummallista kyllä, he kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi, vaikka eivät tosiasiassa suvaitse mitään. He ovat katkeria, pahantahtoisia ja ilkeitä.

Heidän laisiaan on aina ollut milloin minkin aatteen esitaistelijoina. Useinkin maat, jotka kutsuvat itseään demokraattisiksi ja rauhanhaluisiksi ovatkin tosiasiassa juuri niitä sotaisimpia ja ihmisten kiusaajia. Pienenä maana suomi on saanut kokea tämän monasti historiansa aikana. Olemme kuitenkin sopeutuneet ja oppineet elämään tosiasioiden kanssa. No niin, leikki sikseen.

Jatkossa yritän keskittyä vakaviin, ketään loukkaamattomiin aiheisiin. Oletan, että itseironia on vielä sallittua. Suomennettuna se tarkoittaa, että voin laskea ajoittain karkeaa leikkiä itseni kustannuksella. Voin kertoa itselleni sattuneista mokista ja kaikenmoisista kiusallisista sattumuksista.

Kirjallisuudessa itseironiasta pidetään, koska niin harva sitä harrastaa. Julkaistuissa elämäkerroissa muistelija yleensä keskittyy muistelemaan sitä, kuinka neuvokkaasti hän minkin ongelman ratkaisi. Asian voi tehdä toisin. Kirjallinen ihanteeni Kalle Päätalo harrastaa ajoittain aika rankkaa itseironiaa. Hän kertoo mieluiten siitä, mikä meni pieleen. Hän kertoo lukijoilleen putkareissuistaan, tappeluistaan, aviorikoksistaan, sukupuolitaudeistaan, hullujenhuonereissuistaan ja vastaavista pikku kommelluksista. Hän on elänyt tapahtumarikkaan elämän, kadehdin häntä. Vastaavasti minua etoo lukea ihmisten onnistumisista ja hyvistä teoista. Näillä tyypeillä ei oikeastaan useinkaan ole aihetta itsetyytyväisyyteen. Tulisi aina muistaa, että vahingonilo on sittenkin sitä ihmisen puhtainta iloa.

No, näistä omista touhuistani muistelen tapahtumaa, jolloin poltin päreeni täydellisesti. Elettiin kevättalvea 1958. Pääsin tuolloin ripille Tainionkosken kirkossa. Itse tilaisuus meni tietystikin hyvin ilman minkäänlaista dramatiikkaa. Toivoin saavani rippilahjaksi mopon. Olin kertonut toiveestani kummeilleni ja sukulaisilleni hyvissä ajoin. Asiasta ei paljoa keskusteltu ja luulin asian olevan ymmärretty. No, kahvit oli juotu ja kakku syöty. Seurasi puheiden aika. Minulle toivotettiin kaikkea hyvää elämäni varrelle. Malttamattomana mietin, että minne se mopo on piilotettu. Loppujen lopuksi isoisäni kilisti lasia ja meni salaperäisen näköisenä kirjoituspöydän laatikolle ja otti sieltä kookkaan paketin. Jännitys kohosi tappiin.
Sain paketin ja minua pyydettiin avaamaan se. Mitä ihmettä, miten tämä nyt siihen mopoon liittyy? No, ei sitten millään tavoin. Paketista löysin isohkon kirjan nimeltään Kappale kauneinta Suomea värikuvina. Siinä se kaikki oli. Tuijotin epäuskoisena kirjaa ja epäilin sitä julmaksi pilaksi. Ei ollut pilaa vaan täyttä totta. Silloin Majavan pojalla repesi.

Muistan alkaneeni käyttää rippilapselle sopimatonta karkeaa kieltä rippiväen kauhuksi. Ei ollut todellakaan soveliasta käyttää sielunvihollisesta niin montaa nimitystä kuin mitä tein. Taisinpa höystää kiitospuhettani myös muutamilla osuvilla anatomian piiriin kuuluvilla yksityiskohdilla.

Muistelenpa, että juhlat päättyivät remmiavusteiseen selkäsaunaan. Toimenpide oli muotia tuolloin. Joo, että sellaiset rippijuhlat…

Todennäköisesti jatkoin tuppurointiani jatkossakin koska myöhemmin keväällä sain Jawa- kevytmoottoripyörän, joka oli hyvä peli. Mikähän oli jutun opetus? Se oli se, että aina kannattaa jatkaa märisemistä ja tuppurointia eikä niellä kaikkea tosiasioina, joihin ei voi vaikuttaa. Välillä kannattaa käyttäytyä huonosti ja tuoda oma näkemys riittävän painokkaasti esille…

Heikki Majava