Vilutusta kuritushuoneessa – Majavan matkassa
Olen oikeasti tyytyväinen siihen, että sain syntyä jo vuonna 1942. Se on mahdollistanut minulle tilaisuuden elää läpi historiallisesti mielenkiintoisen ajanjakson. Ihmiskunta on muuttunut tänä aikana paljon eikä välttämättä aina parempaan suuntaan. Nuori polvi tuntuu kauhistelevan sitä, että etteikö teillä ollut tuolloin älykännyköitä ja tietokoneita. Ei, ei ollut eikä niitä tietenkään voitu kaivatakaan. Puhelin meillä toki oli, mutta sillä soitettiin ainoastaan silloin, kun oli jotakin asiaa. Radio oli myöskin, ja sitä kuunneltiin. Lehdet ilmestyivät ja ne luettiin kannesta kanteen. Kirjoja painettiin ja niitä luettiin. Urheilukentät olivat käytössä vuoden ympäri, nuoriso löytyi sieltä. Itse olin hulluna keihäänheittoon aina 10- vuotiaasta alkaen. Uskon, että tuhansia ja taas tuhansia heittoja tuli nakattua. Uskon, että nyt nostelen korvauksia terveyden muodossa näiltä ajoilta.
Maa lähti nousuun lähes nollapisteestä. Kaikille riitti kuitenkin työtä. Palkat eivät päätä pyörryttäneet, eipä sitä kyllä ollut paljoakaan mihin rahansa olisi voinut tuhlata. Nyt ei työtä löydy edes korkeasti koulutetuille. Neljäsosa nuorista ei saa koskaan töitä ja syrjäytyy jääden tukien varaan. Tämä on sairas, suorastaan rikollinen tilanne, eikä tämä tunnu tästä paranevan. Mahdollisesti huononee. Tilannetta ei korjaa laisinkaan typerät kännykkäpelit ja ylikansallinen roskaviihde. Omana aikanani pahin pelihimo tuli täytettyä pelaamalla Afrikan tähteä.
Pornoa ei tuolloin ollut tämän päivän mitassa. Jossain vaiheessa alkoi ilmestyä varsin kilttejä julkaisua kuten Kalle, Jallu sekä Cocktail. Kutsuisin nykyvimpaimia mieluiten porno- ja pelikoneiksi koska tiedon ja älyn kanssa niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä.
Omaksi onnekseni meillä oli kotona runsaasti kirjoja. Uteliaisuuteni painettua sanaa kohtaan oli niin suuri, että opin lukemaan lähes itsestään jo 5-vuotiaana. Lukemistani yritettiin jopa rajoittaa, luin kuitenkin yöllä peiton alla taskulampun avulla. Läksyjen luvussa en sitten myöhemmin ollut läheskään yhtä ahkera. Historia ja ainekirjoitus kiinnostivat, matematiikkaa ja kielioppia inhosin syvästi. Ainekirjoituksesta tulikin sitten, ehdoton lempiaineeni. Olin polleaa poikaa, kun sepustukseni luettiin usein luokan edessä. No, koulun jälkeen seurasi 34 vuoden rupeama työn merkeissä.
Tuli sitten 1990- luvun Suuri lama, jonka pyörteisiin katosi niin virka, värkit kuin ihmissuhteetkin. Olihan tosi kurjaa aikaa. onnellisena asiana pääsin kuitenkin tuolloin kirjoittamaan Tanotorveen. Ensimmäinen juttuni ilmestyi joulukuussa 1993. Siitä lähtien eli 24 vuoden ajan kolumnini on ollut joka numerossa. Tämä kirjoitukseni on järjestyksessä 357:s. On siinä varmaankin tullut selitettyä samat asiat sen kymmeneen kertaan, siksi en koskaan lue vanhoja juttujani vaan pyrin unohtamaan ne saman tien. Homma on ollut mielekästä. Olen saanut lukijapalautetta koko tämän ajan ja olen kiitollinen siitä. En ole koskaan pyrkinyt ainakaan tietoisesti miellyttämään ketään vaan ole pyrkinyt mahdollisimman rehellisesti kertomaan sen, mitä mieltä asioista milloinkin olen. Rehellisyys on katoavaa kansanperinnettä. Politiikkaan en usko enkä varsinkaan poliitikkoihin. Poikkeuksia siellä löytyy, eivät aivan kaikki ole suinkaan lieroja tai ketaleita.
Pelkään kuitenkin, että rehellinen ihminen ei tuossa porukassa jaksa kauaa olla. Nykyistä hallitustamme murjotaan kohtuuttomasti. Hienoista ihmisistä tulee heti mieleeni ihminen, jonka sain tavata kymmenisen vuotta sitten. Hän oli ja on Ilkka Taipale. Aina kun ukko suunsa avaa, on odotettavissa jotain tosi älykästä. Soisi, että hän olisi vielä enemmän esillä, koska energiaa tuntuu vielä olevan. Samankaltaisista poikkeusyksilöistä tulee mieleeni kosmologi Esko Valtaoja ja valtakunnanpessimisti Pentti Linkola, heidän tapaamisensa olisi suurta juhlaa.
Monet ovat kyselleet minulta, että onko vaikeaa kirjoittaa ja olisiko syytä käydä jokin kurssi. Joo, voi tietysti käydä, en pysty sanomaan mahdollisesta hyödystä mitään, koska en ole itse käynyt. Sen kuitenkin tiedän, että kirjoittamaan oppii lukemalla. Sieltä ne tulevat ne kielioppiasiatkin kaupan päälle. Oma innostus on tosi tärkeää, rehellisyys myöskin. Falskius ja teeskentely paljastuu heti. Kerro vain se, miten koet asioiden olevan. Tulet huomaamaan, että kirjoittaminen on mitä parhainta terapiaa. Sen neuvon, kokemuksesta, kuitenkin annan, että tunnekuohun vallassa kirjoitettua palautetta ei kannata ainakaan
yöllä laittaa postilaatikkoon. Saattaa käydä kuten sille kaverille, joka sai vastauksen haukkumakirjeeseensä seuraavasti:
”Kiitoksia ystävällisestä saamastamme reklamaatiosta. Asia on varmasti siten. Muutama huomautuksen sana kuitenkin, sana Kuritushuone kirjoitetaan pienellä kirjaimella. Myöskin sanasta viluttaa, puuttui t-viiva…
Heikki Majava