Kotisohvalta kulttuurimatkalle Koreaan – Mutsi ja lähiön lumo
Taloudessani asustaa ehta k-poppari. Mikä se sellainen on? Henkilö, joka pitää erittäin paljon eteläkorealaisesta pop-musiikista ja seuraa eri yhtyeitä, harrastaa k-pop-tanssia ja tietää Korean pop-kulttuurista sen, mitä asioihin perehtyneen k-pop-fanin tarvitsee koskaan tietää. Musiikin lisäksi häntä kiinnostaa K-draama, eli korealaiset draamasarjat. Olemme katsoneet muutamia sarjoja yhdessä, ja viihtyneet niiden parissa. Viimeisin sarja, jonka katsoimme, kertoi korealaisesta autismikirjolla olevasta asianajajasta. Sarja viihdytti, mutta herätti myös pohtimaan korealaisen ja suomalaisen kulttuurin eroja.
Yhdessä sarjan jaksossa oli hääpari, mies ja nainen, joka ei lopulta mennytkään naimisiin, koska nainen rakastikin naispuolista ystäväänsä. Katseluseuranani ollut nuori henkilö ei ymmärtänyt, miksi asiasta tehtiin niin suuri juttu. Mikä uutinen ylipäänsä on naispari? Kai ihminen saa rakastaa ketä haluaa? Sanoin, että Korea on aika paljon vanhoillisempi maa kuin Suomi, kehitystä tapahtuu, mutta pikkuhiljaa.
Sarjan asianajaja eli tähtihetkiään oikeussalissa. Siellä nähtiin monenlaisia dramaattisia kohtauksia. Erään kerran syyttäjä alkoi voidella tuomaria kyselemällä hänen sukujuuristaan ja selvittelemään, ovatko tuomari ja syyttäjä sukulaisia. Ja kuinka ollakaan, olivathan he, vaikkakin kaukaista. Mutta syyttäjä oli sukuketjussa ylempänä kuin tuomari, ja hän yritti käyttää tätä hyväkseen saadakseen peliaikaa oikeussalissa. Me nuoren henkilön kanssa ohjeistimme kotisohvalta kilvan tuomaria, ettei hän taipuisi sorron alla vaan toimisi oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti, rehellisesti. Ja mikä helpotus, että tuomari ei sitten lotkauttanut korvaansakaan lipeville puheille vaan perusti päätöksensä oikeudellisiin faktoihin ja tähtiasianajajan esiintuomiin puoltaviin seikkoihin. Ei Suomessa vaan tällaista ole, huokailimme huojentuneina.
Toisessa jaksossa oikeussalissa todistaja hieroi peukaloa ja etusormea yhteen ja osoitti eleensä yleisössä istuvalle miehelle. Minä huusin, että näin se raha taas puhuu, todistaja on lahjottu ja fyffet lyödään käteen heti kun oikeuskäsittely on ohi! K-poppari katsoi minua merkitsevästi ja kertoi, ettei kyse ollut mistään money talks -hommasta vaan naistodistaja näytti yleisössä istuvalle miehelle korealaisen sormisydämen, sillä hehän ovat pari ja seurustelevat. Olin silmät ymmyrkäisinä siitä, että rakkautta leijui oikeussalissa ja siitä, että kuinkahan paljon minulta lopulta menee koko sarjasta ohi, kun en ymmärrä paikallista elekieltä yhtään.
Ja sitten. Sarjan päähenkilö otti ja rakastui. Hän suuteli deittiään kotitalonsa edustalla treffien päätteeksi. Ja koska hän asui vielä kotona, hiippaili isäukko yläkerran parvekkeella ja kyttäili kiihtyneenä, mitä tytär oikein tekee ja kuka se mies oli. Nuori henkilö katsoi minua kysyvästi ja kysyi: ”Mitä se sille isälle kuuluu, kenen kanssa toi pussailee?” Ei kuulu yhtään, vahvistin. Ainakaan täällä urbaanissa suurkaupungissa nimeltä Helsinki. Asianajajan rakkaustarina oli mutkikas, mutta päättyi onnellisesti. Hän päätyi yhteen miehen kanssa, vaikka olikin lähellä, että näin ei olisi käynyt, koska asianajaja on autismikirjolla. Autismikirjoa käsiteltiin sarjassa häpeän kautta ja se nähtiin elämää vaikeuttavana esteenä. K-poppari ihmetteli, miksi autismikirjostakin tehtiin niin iso juttu. Mitä hävettävää siinä muka on ja miten niin onnellinen elämä olisi autismikirjon henkilölle mahdotonta saavuttaa? En minäkään ymmärrä, sanoin. Todella vanhanaikaista ajatella niin. Toista se on täällä modernissa Suomessa.
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.