Olemme velkaa, olemmeko? – Toisinajattelija
Espoolainen kaupunginvaltuutettu, asioimistulkki, yhteisöasiamies, projektikoordinaattori ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja, 31-vuotias Habiba Ali (sd) on ehtinyt ottaa kantaa moneen. Googlaamalla löytyy mm. hänen mielipiteensä, että on rasismia kieltää somalilapsia metelöimästä kirjastossa. Habiba Ali työskentelee vierastaistelijoiden, Syyriasta palaavien jihadistien sopeuttamiseksi takaisin yhteiskuntaan. Tämä arvokas työ tapahtuu Kirkon ulkomaanavun puitteissa ja ehkäisee syrjäytymistä ja helpottaa taistelijoiden palaamista takaisin yhteiskuntaan.
Kaikki tämä on hienoa ja puutun vain Habiba Alin kirjoitukseen taannoin espoolaisessa paikallislehdessä jossa tämä tähdensi sitä että suomalaisetkin ovat mustille velkaa orjuuden aikaisten kärsimysten tähden.
Hieno ajatus. Mekin olemme aikoinaan syöneet väskynäsoppaa ja monin tavoin nauttineet orjuuden hedelmistä mm. sokeritoppien muodossa (ennen vanhaan sokeri myytiin topeissa, kymmenisen kiloa painavina kartioina, joista joko hakattiin tai leikattiin paloja).
Toisaalta, en juuri nyt tiedä että ainuttakaan somalia olisi koskaan ollut sokeriruokoa korjaamassa. Transatlanttinen orjuus (ennen neekeriorjuus) kosketti vain länsiafrikkalaisia. Itse asiassa päinvastoin, sikäli kuin tiedän, orjien eli addoonien pitäminen ei ole mitenkään tavatonta somalikulttuurissa.
Ja toisaalta, Suomi on ollut itse kolonia, siirtomaa. Vaikka väitetäänkin että Suomi olisi ollut elimellinen osa Ruotsia, se ei viime kädessä pidä paikkaansa. Todellinen tilanne, erillisasema on hyvin perusteltu Alpo Rusin kirjassa Etupiirin ote. Suomi on ollut Ruotsille Österlandet, jokseenkin samaa kuin Algeria on ollut Ranskalle. Österlandetia on hallinnut kenraalikuvernööri, yleensä sivuraiteille joutuneita vaikuttajia tai korkeita upseereja. Näin kolonioita on yleensäkin hallittu.
Suomen päätuote on ollut verojen lisäksi sotilaat, joita maa on tuottanut emämaan valloitus-ja ryöstöretkien tarpeeseen.
Virheellisesti usein ajatellaan, ettei Suomessa olisi ollut orjuutta. Mikään ei voisi olla virheellisempi käsitys. Ns. Vanha Suomi, Venäjän valtaan joutunut Suomen alue, pysyi kyllä suomenkielisenä, mutta siellä olivat Venäjän lait vallassa. Näiden mukaan isäntä saattoi menetellä alustalaistensa kanssa miten tahtoi. Hallitsija myönsi maita lahjoitusmaina suosikeilleen ja vanhat omistusoikeudet eivät merkinneet mitään. Sielut eli asukkaat tulivat kaupanpäällisinä maan mukana. Myös paikalta karanneet asukkaat kuuluivat kiinteistöön lahjakirjan mukaan.
Amerikassa orjia hallittiin kepillä ja porkkanoilla. Paikallinen sanonta kehotti kohtelemaan ahkeria orjia hyvin, mutta kohdattaessa pienintäkin niskoittelua oli parasta panna ne ulvomaan kivusta kuin koirat.
Mutta se on vain amerikkalainen hempeä tapa. Vanhassa Suomessa käytössä oli keppi ja ruoskinta ilman porkkanoita. Useimmiten kartanon omistaja jätti käytännön asiat voudille ja asui itse Pietarissa. Vouti poliiseineen kohteli maan tavan mukaan hyvin brutaalisti alustalaisia.
Väinö Vainion jo unohdettu kirja Maaorjia käsittelee tuon aikaista kulttuuria Hiitolassa. Orjat lapsineen kävivät ropotissa. Maaorjan asema oli täysin juopon voudin mielivallan alla ja oikeudettomuus vallitsi. Mieleenpainuvinta kirjassa on, kun arvokkaan metsästyskoirapentueen emä kuolee, kartanonherra määrää isotissisen alustalaisensa imettämään arvokkaita koiranpentuja. Koirien hampaiden kasvaessa alustalaisen rinnat purraan ja kynsitään pahoin.
Autonomian parhaita piirteitä oli, kun Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan ja Suomen lakeja alettiin taas soveltaa myös Vanhassa Suomessa.
Autonomiaa on pidetty Ruotsin vallan aikaa parempana, mutta siinäkin lähinnä autonomian alkuaikoja. Suomi on ollut kolonia, siirtomaa myös venäläisille. Tsaari Nikolai I suhtautui hyvin nuivasti suomalaisiin, ja hänen hallintokaudellaan alkoi suhteiden uusi alamäki. Venäläiset Suomessa olivat hallitsevaa vähemmistöä, joka ärsytti suomalaisia ja synnytti uudelleen venäläisvastaisuutta. Tuolloin uudelleen palasivat suomalaisten mieleen Isovihan ja Pikkuvihan ajan väkivaltaisuudet ja väestön tuhoaminen.
Sortokauden kautta siirryttiin ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin Suomi oli aidosti isäntämaan, Venäjän sotajoukkojen miehittämä.
Loppu on historiaa. Ylläpuhutun nojalla sanoisin kuitenkin, ettei Habiba Alilla ehkä oikein olisi syytä uhriutua orjuudesta, eikä varsinkaan suomalaisille.
Esko Karinen