Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Ennen olimme jäseniä, osallisia. Olimme niin yhteiskunnan, yhteisön, kylän, kunnan kuin liitonkin jäseniä. Jaoimme muiden kanssa työaikamme, palkkamme, vastuumme ja oikeutemme. Suomalainen työntekijä teki hommansa vastuullisesti ja hyvin, koska häntä arvostettiin ja hänelle maksettiin siitä palkan lisäksi erilaisin eduin. Aina on ollut luistajia, mutta se hyväksyttiin, koska kyse oli kokonaisuudesta, jossa hommat oli vain jaettava ja tehtävä. Pomo ja työntekijät olivat samassa veneessä, päättäjät ja palkansaajat samassa kunnassa. Ajat ovat nyt todella toiset. Nykyään olemme yksin ja se näkyy.

Aktiivimalli on keino valvoa työttömiä, mutta kuka valvoo palkanmaksajaa, oli se sitten julkinen tai yksityinen sektori? Kuka pitää pätkätyöntekijän puolta, kun kaupunki jättää maksamatta yhden päivän palkan palkanlaskennallisista syistä? Kiinostaako ketään viranomaista, että sillä rahalla oli tarkoitus maksaa viikon ruoat? Miksi viranomainen saa jättää työllistämistuet ruuhkan ja työntekijöiden vähyyden vuoksi maksamatta, mutta osa-aikatyöllistetyn on oltava asemissa päivästä toiseen ja valmiina taistelemaan jokaisesta eurosta?

Jos kyse on ruoasta, jokapäiväisestä selviämisestä, niin jokainen meistä on valmis petokseen ja valheeseen. Pitkäaikaistyöttömän selviämishorisontti ei ulotu kauas, sillä hän saattaa olla maksukyvytön, luottokortiton, ilman mitään maksupuskuria. Onko oikein, että jos järjestelmästä viedään jousto, niin se koskee vain köyhiä? Keskituloisen on helppo maksaa kuun viimeisinä päivinä luotolla, jos sattui hassaamaan rahat edellisellä viikolla kauppakeskukseen.

Ihmiset, jotka ovat kiivenneet urallaan, unohtavat helposti muut. He olettavat oman tilanteensa johtuvan vain omista valinnoista, omista taidoista, kyvyistä ja aktiivisuudesta. Eivät he mieti, ketä tyrkkivät tai puukottivat urillaan vuosien aikana tai kenen sisäpiiriverkoston eteen ovat töitä tehneet, ketä on käytetty hyväksi tai kuka on kyydistä pudonnut. Nykyisessä järjestelmässä voitto lasketaan neljännesvuosittain ja hyväksikäyttö on molemminpuolista. Omistaja ja johto ottavat työntekijöistä kaiken irti ja kiipeilevät työntekijät tekevät saman johdolle. Lojaliteettia ei ole, vaikka palavereissa hymyillään ja päästellään suusta korulauseita yhteisistä tavoitteista ja päämääristä.

Nyt julkinen sektori pyrkii yritysten asemaan, koska siitä on tehty maksumies vapaamatkustuksen markkinoilla. Köyhästä otetaan ote ja vapaus viedään. Viranomainen on isä ja äiti, ei yhteisö. Päättävässä ja pysyvässä asemassa olevan on helppo puhua aktivoinnin tarpeesta. Vika ei vain ole työttömän, vaan välistävetäjien ja kiipijöiden, joita on nykyisin luvattoman paljon. Kun raha valuu muualle kuin investointeina yritykseen ja sen toiminnan tukemiseen, johtavat sitä seuraavat tiukennukset koko ajan vaativampiin työaikoihin. Kaikki on tehtävä nopeammin ja halvemmalla, isommalle määrälle ihmisiä, vähennetyin resurssein. Samaan aikaan terveydenhuolto kriisiytyy suuren eläkeikäisen väestön ja menojen kasvun vuoksi.

Asia ei ole mustavalkoinen. Yhteiskunnallinen konglomeraatti kasvaa ja paisuu. Julkiset palvelut ovat kannattamattomia ja verovaroin rahoitettuja. Ei ole kuitenkaan pienen ihmisen vika, että järjestelmä kriisiytyy. Ei ole pienen ihmisen vika, että hallintomme ajaa Suomen EU-periferiaan, myy omaisuutensa ja kaiken kannattavan liiketoiminnan ulkomaille, tekee maasta tuottamattoman. Meillä on järjestelmän hyväksikäyttäjiä, laiskoja ja välinpitämättömiä, niin töihin kykenemättömiä kuin puhtaita rosvojakin. Ihmisellä on kuitenkin oikeus itseisarvoonsa, sillä järjestelmän välistävetäjiä ja muiden panoksella eläviä on myös ylhäällä.

On poliitikoiden tehtävä vastata yhteiskunnallisiin muutoksiin. Ja ensisijainen lähtökohta ei ole köyhän kyykyttäminen. Kyllä, eläkkeet varmaan pienenevät tulevaisuudessa, julkista sektoria joudutaan leikkaamaan, työurat pitenevät, mutta talkoisiin pitää osallistua kaikkien. Kapenevan hyvinpärjääjien luokan on ymmärrettävä, että olemme kaikki osallisia tilanteessa, jossa kaikille ei riitä automaattisesti hyvinvointia tai työtä.

Jos jotkut meistä joutuvat pärjäämään pienillä tuloilla ja vähällä työllä, pitää heitä varten olla tukijärjestelmiä, jotka auttavat, eivät piiskaa. Ei ole työntekijän vika, että ensin yhteiskunta ajaa hänet opiskelemaan ja kouluttautumaan, mutta sitten koulutusta vastaavaa työtä ei ole. Minkälaisia ihmisiä yhteiskuntamme tarvitsee ja minkälainen koulutus olemassaoleviin tai tuleviin töihin tarvitaan? Kepinantaja ei voi syödä yksin porkkanoita.

Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi

Ps. Helsingin kaupunki pyrkii tänä kesänä tekemään jotain todella upeaa, se tarjoaa monelle nuorelle töitä!