Pääkirjoitus – Kouluni puretaan. Puretaanko jotain muutakin?
Kävin maununnevalla sijaitsevaa Suomalais-venäläistä koulua vuosina 1976-1988, esikoulusta aina lukion viimeiselle asti, yhteensä 13 vuotta. Tuo aika ei koskaan palaa, mutta siihen liittyy loputon määrä erilaisia ja eritasoisia muistoja. 70-luku oli vahvaa työväenliikkeen aikaa. Neuvostoliiton kuviteltiin kestävän ikuisesti. Vaikka SVK on Suomen valtion koulu, oli siellä vahvaa poliittista ihannointia Neuvostoliittoa kohtaan. Vanhempanikin kuvittelivat, että venäjän kielessä ja kulttuurissa on tulevaisuus, joten lapsien oli hyvä hankkia sellainen tausta, jolla saa varmasti töitä.
Elin itsekin tuossa kuplassa hyvin pitkään. Itse asiassa aina Moskovan kansainvälisten suhteiden yliopistosta valmistumiseeni asti, vuoteen 1996. Kunnes jouduin toteamaan, että Suomi on juuriaan myöten Venäjästä pois pyrkivä; maata, sen kulttuuria ja väestöä vieroksuva. Suomessa ei saa töitä venäjän kielellä. Mitään siihen liittyvää ei katsota työnhaussa myönteisesti, edes venäjää äidinkielenään puhuvat eivät saa kielen avulla toimeentuloa.
Yritin aikani hankkia Venäjään liittyviä töitä, mutta siitä ei tullut mitään. Syy ei ollut vain Suomen, vaan myös Venäjän markkinoiden ja sen lainsäädäntömuutosten. Yhteistyö oli hyvin vaikeaa ja aikaa vaativaa, maiden toimintamallit täysin erilaisia. Riskit olivat suuret ja kaupanteko vaati panostuksia, joita ei ollut kuin suuryrityksillä. Kustansin venäjänkielistä Spektr-lehteä vuoteen 2003, mutta sen jälkeen luovutin. Ketään ei kiinnosta Venäjä-osaamiseni, sillä sille ei anneta Suomessa mitään arvoa. Se on enemmänkin taakka kuin etu.
Nyt kouluni puretaan ja sen tilalle rakennetaan uusi koulurakennus. Voisiko sen myötä nousta jotain uutta, positiivista? Haudataanko vanhan koulun mukana myös menneet vuodet, poliittinen painolasti ja suomettumisen vuodet? Pioneeritervehdykset ja Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneet opettajat? Miten historian kanssa eletään?
Minulla on koulusta paljon hyviä muistoja, vaikka on tietysti huonojakin. Lukemattomat kaarelalaiset ovat käyneet koulun, sille se on monin tavoin myös lähikoulu. Perheet jopa muuttavat Kaarelaan siitä syystä, että lapset voivat kulkea jalan tai pyörällä kouluun koko koulutiensä. Omasta luokastani lähes puolet asui Kaarelan alueella. Vaimoni on käynyt saman koulun. Hän on tosin Maunulasta.
Koulun purkamisen ja rakentamisen ajaksi oppilaat on ajateltu siirrettäväksi Viikkiin väistötiloihin. Nykyisten oppilaiden vanhemmat pelkäävät, että se tekee pienten lasten kulkemisesta vaikeaa. Erilaisia vaihtoehtoja mietitään. On myös riski, että jos väistötilat sijaitsevat usean vuoden ajan kaukana Kaarelasta, etääntyy koulu alueesta. Se taas tarkoittaa sitä, että paine Kaarelan muihin kouluihin kasvaa.
Kaarelan koulutilanne on hyvin heikko. Pelimannin koulu on ollut suljettuna jo pitkään. Kaarelanraitin puukoulu puretaan muutaman vuoden päästä. Kannelmäen peruskoulun Runonlaulajantien toimipiste alkaa olla käyttöikänsä päässä. Uusia kouluja ei rakenneta, vaikka muuttovirta alueelle on uudisrakentamisen vuoksi suurta. Ehkä kaikki oppilaat käyvätkin muutaman vuoden päästä koulua etänä tietokoneiden avulla, kuten tuntuu julkisen sektorin toiveena olevan?
Mihinkään ei nykyisin ole enää varaa, vaan kaikesta leikataan. Elämme pysähtyneisyyden aikaa. Vain parakit ovat pysyviä. Todellisuudessa kyse on poliittisesta tahdosta. Jopa Suomalais-venäläinen koulu nousee tuhkasta. Toivon syvästi, että tulevaan kouluun panostetaan kunnolla, sen rakentamisessa ei sniiduilla eikä tulevia oppilasmääriä lasketa alakanttiin, koska sen seurauksena ei vain Kaarela etäänny koulusta, vaan koko Suomi etääntyy entisestään Venäjästä ja sen kulttuurista.
Venäjä-pelko on ymmärrettävää, mutta iso kuva on, että naapurimme on vasta selviämässä Neuvostoliiton hajoamisprosessista. Sen jälkeen sen vaikutusvalta käntyy jälleen nousuun, riippumatta siitä, kuka maata hallitsee. Maailma muuttuu ja me sen mukana, mutta lähinaapurin suhteen pitää muistaa tietty historiallinen pysyvyys. Jos minä satuin putoamaan painanteeseen, ei se tarkoita, etteivätkö Venäjä-spesialistit olisi joskus tulevaisuudessa kovassa huudossa.
Tarvitsemme Suomalais-venäläistä koulua, jo pelkästään kulttuurirajan madaltamisen ja Venäjä-tiedon lisäämisen vuoksi, mutta myös siksi, että rajan ylittävä yhteistyö lisääntyisi. Siihen eivät koulun rahkeet yksin tietysti riitä, vaan tarvitaan poliittisen ilmapiirin muutosta ja avoimuutta. Toivotaan, että tuleva koulu rakentuu sellaiseen ilmapiiriin, joka tarjoaa muutakin kuin kyräilyä, vainoharhaisuutta ja jatkuvaa epäilyä.
Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi