Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Kaupungissa ei ole vaikeata olla välinpitämätön. Emme tunne toisiamme sen syvemmin. Vastaantulijat ohitetaan tervehtimättä. Nykypäivänä monet eivät edes pysähdy, jos joku tarvitsee oikeasti apua. ’Mitähän tuokin tuossa pummaa…?’

Yhteiskunta on viimeinen suojaverkko, jos omaisista on aika jättänyt tai läheisiä ei ole. Kerrostaloasunnossa on suht helppoa selviytyä. Taloyhtiö hoitaa pihatyöt ja infran, ambulanssi tulee, jos soittaa, julkinen liikenne toimii. Ei tarvitse edes päästä kauppaan, kaiken voi tilata. Vain laskut pitää hoitaa. Muuta sen ihmeempää ei tarvitse osata. Suhteiden ylläpidolle ei ole pakottavaa tarvetta, ennen kuin terveys oikeasti pettää.

Maaseudulla on toista. Jos ei ole pelejä eikä vehkeitä, olet riippuvainen naapureistasi. Kaupungissa ihmiset maukuvat, kun on lunta jalkakäytävällä, pihan edustaa ei ole hiekoitettu tai joutuu lapioimaan auton pois parkista. Entä jos lunta pitääkin lapioida kilometrikaupalla? Entä jos tietä pitää hiekoittaa kilometrien matkalta? Entä jos olet ojassa keskellä pimeyttä?

Olen viime aikoina oppinut, että ihminen tarvitsee sellaisia kontakteja, jotka tulevat heti, kun on hätä. Toinen vaihtoehto on jäädä jumiin, jopa päiviksi, kun asioiden ratkaiseminen vaatii toimia, mihin ei tavallinen ihminen kykene.

Ennen apua annettiin vastavuoroisesti. Rahaa ei vaihdettu. Autoit minua tässä, niin minä autoin sinua toisessa asiassa. Välillä tehtiin asioita talkoilla. Talkootyöväki palkittiin ruoka- ja juomakestityksellä sekä talkootansseilla. Nyt vastavuoroisuutta on aivan liian vähän tarjolla. Avusta joutuu yleensä maksamaan, mikä asettaa avun määrälle ja laadulle ehtoja.

Tärkeintä kuitenkin on, että apua on saatavilla. Mitä vaikeammat olosuhteet, sitä enemmän apua tarvitaan. Erityisesti tämä koskee liikuntarajoitteisia, sairaita, vanhuksia, fyysisesti heikkoja yksilöitä. Vaikka omaisi sukulaisiakin, he eivät ole aina käytettävissä tai halukkaita tulemaan apuun.

Kun terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa heikennetään, yhteiskuntamme tarvitsee entistä enemmän vilpittömästi ja vastikkeetta apua tarjoavia. Onneksi meillä on suhteellisen paljon erilaisia avustusjärjestöjä, mutta ei riittävästi. Olemme ehkä tottuneet liiaksi ajatukseen, että hyvinvointiyhteiskunta kyllä auttaa.

Vapaaehtoistoiminta on muutenkin liiaksi ikääntyneen väestön varassa. Nuoria toivoisi enemmän mukaan toimintaan. Hyvin harva on vain valmis tänä päivänä sitoutumaan erilaiseen yhdistystoimintaan. Työn, perheen ja harrastusten ulkopuolelle ei jää aikaa. Voidaan järjestää erilaisia tempauksia, mutta että tehtäisiin jotain vapaaehtoistyötä pitkäjänteisesti… Siihen ei aika riitä.

Yksinäisyys ei ole ongelma vain maaseudulla. Se on akuutti ongelma myös kaupungeissa, Kaarelassakin. Meillä on paljon eläkeläisväestöä, joka on kovin riippuvaista erilaisista tukimuodoista, mutta rahat eivät riitä esim. palvelutaloon muuttamiseen.

Apua voi antaa myös spontaanisti. Jos näet naapurissasi tai vaikkapa kadulla liikuntaesteisiä tai apua tarvitsevia pulassa, niin aina voi tarjota auttavan kätensä. Pienikin kädenojennus voi tuoda hyvän mielen kummallekin osapuolelle.

Olkaa rohkeita. Auttakaa hyvät ihmiset toisianne. Joudumme kaikki jossain vaiheessa avun tarpeeseen.

Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi