Pääkirjoitus – Poismenosta
Läheisen kuolema on hyvin pysäyttävä asia. Se on tragedia kaikille ihmisen ympärillä vaikuttaneille. Käsittelemme kuolemaa kaikki eri tavoin. Vain harvat ihmiset ovat tekemisissä kuoleman kanssa jatkuvasti. Kuolema on toisaalta tavanomainen asia, mutta nykyihmiselle se on jossain määrin piilossa oleva tekijä. Läheisiä ihmisiä ei ole niin monta, että poismeno koskettaisi meitä päivittäin.
Muistelen tämän numeron sisäsivuilla lapsuudenystäväni Roopen elämää. Mies lähti liian aikaisin. Aikaiset kuolemat ovat perheenjäsenille kaikkein tuskallisimpia. Ne kertovat kyvyttömyydestämme taistella elämän sammumista vastaan. Jokainen joutuu kohtaamaan elämän lopun jossain vaiheessa.
Kuolema on helpompi sulattaa, jos ihminen on vanha, sairas ja tiensä päässä. Lapsen kuolema on huomattavasti vaikeampi prosessi, riippumatta siitä, onko poismenon aiheuttaja sairaus tai tapaturma. Jokainen meistä toivoo, ettei joutuisi hautaamaan omia lapsiaan. Näin joskus tapahtuu ja ylipääseminen on ison työn takana, jos edes mahdollista.
Kun ihminen on nuori ja täynnä elämää, ei hän ajattele kuolemaa. Monet nuoret kokevat olevansa lähes kuolemattomia. Hekin voivat olla ahdistuneita ja jopa suunnitella itsemurhaa, mutta nuori harvoin sisäistää kuolemisen merkityksen, jos lähiomaisen menetys ole koskettanut häntä.
Kun tulee ikää, huomaa menetysten lisääntyvän. Tavanomaisesti todistamme ensin isovanhempiemme poislähtöä ja sen jälkeen omien vanhempiemme. Normaalissa haarukassa kuollaan ikäjärjestyksessä, mutta ei aina, mikä lisää poismenon tuskaa.
En ole menettänyt puolisoani tai lapsiani, mutta olen menettänyt elinaikanani niin isoisoäidin, kaikki neljä isovanhempaani ja kummatkin vanhempani. Tuntuu oudolta huomata olevansa oman sukunsa vanhempaa ikäluokkaa. Olen myös menettänyt nuoruuden ystäviäni ja varmaan me jäljellä olevat mietimme itseksemme, kuka lähtee seuraavaksi…
Kuolema on väistämätöntä, eikä siinä ole voittajia. Enemmän omaisiaan menettävä ei ole korkeammalla ranking-listalla kuin se, joka ei ole ketään menettänyt. Suren siitä syystä Ukrainan sodan uhreja. En ymmärrä miksi uhrilukuja ei kerrota. Tai ymmärrän. Valtaa pitävät pelkäävät, että sota loppuisi, jos todellinen tuska ja suru vyöryisivät koteihimme, niin idässä kuin lännessä.
Ukrainan tragedia jättää jäljet vuosikymmeniksi, sillä uhriluvut ovat niin suuria. Ihmisen on vain vaikea käsittää mitä eroa on sadalla, tuhannella, kymmenellä ja sadalla tuhannella kuolleella. Tulee vielä aika, jolloin meidän on käsiteltävä tuhon todellista suuruutta.
Nyt katselemme haudoilla liehuvia lippuja vihaa puhkuen ja lisää kuolemaa janoten. Kaukaa se on helppoa, mutta jossain vaiheessa vihan on väistyttävä, sillä muuten se syö meidät. Kun konkreettinen tuska tulee silmiemme eteen, hiipii sisimpäämme ääretön suru, tyhjyys ja toivottomuus. Miksi?
Tämän kaiken pahuudenkin jälkeen elämä voittaa. Näen sen lapsissa.
Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi