Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Suomalaista metsänhoitoa pidetään esimerkillisenä, mutta totuus on toinen. Voi sanoa, että Suomessa kasvaa metsää siitä huolimatta, että mitä törkeimpiä vedätyksiä on tehty että niiden nykytuotto ja luonnontila olisi mahdollisimman surkea.

Tässä, kuten nykyismin mukaisessa ilmastonmuutoksessa, on vedottu tieteeseen, vaikka tieteellisyys on ollut kaukana siitä metsänraiskauksesta mitä Suomessa on harjoitettu. Yhtä kaukana kuin tarinankerronta ilmastonmuutoksesta on tieteestä.

Tieteen nimissä on pyritty tasaikäiseen metsään, vaikka mitään tutkimustietoa ei ole olemassa tasaikäisistä metsistä Suomessa, kun suomalaiset metsät ovat aina sisältäneet eri-ikäistä puustoa.

Törkeä myrkyttäminen

1950-luvulta suomalaisen metsänhoidon kulmakivi oli koivuviha. Lehtipuut piti tuhota vesakkomyrkyillä, koska ne muka estivät havupuiden kasvua. Tosiasiassa sekametsässä havupuut olisivat kasvaneet oksattomammiksi ja siten korkealaatuisemmiksi tukeiksi.

Vesakkomyrkytykset olivat laajoja ja haittasivat metsän muuta käyttöä, marjastusta ja virkistyskäyttöä kymmenien vuosien ajan.

Koivuviha loppui vasta kun huomattiin että sellutehtaat voivat keittää tikkusoppaa myös koivusta.

Avohakkuu

Todellinen tarkoitus on ollut saada halpaa keskenkasvuista puuta sellukattiloihin, ja sen tähden on suosittu ja suositaan edelleen avohakkuita. Jopa harvennus-nimellä kulkeva metsän turmeleminen lähentelee avohakkuuta.

Viisainta ja metsänomistajan kannalta edullisinta olisi kaataa vain täyskasvuiset puut/tukit ja antaa muun metsän kasvaa rauhassa uusiksi tukeiksi. Mutta kun musta käännetään valkoiseksi ja valkoinen mustaksi, metsätieteessä harvennusta tai jatkuvaa metsänkasvatusta on kutsuttu metsän hävittämiseksi.

”Parasta” metsänhoitoa on ollut avohakkuu, metsäauraus ja sen päälle räkämännikön aikaansaaminen istutustaimilla.

Metsäauraus

Auraus paitsi turmelee metsän virkistyskäytön, myös nostaa pintaan epäpuhtauksia, joiden olisi parasta pysyä sitoutuneena metsämaahan. Auratun metsän marjoissa voi olla korkeita pitoisuuksia myrkyllisiä metalleja. Yhtenä syynä meillä yleiseen dementiaan voi arvella olevan aurausmetsien metsämarjojen korkeissa alumiinipitoisuuksissa.

Istuttaminen

Puiden istuttaminen Suomessa ei ole tarpeen, siemenen kylväminen pääsääntöisesti riittäisi hyvin ja usein sitäkään ei tarvitsisi tehdä, mutta tässä metsämafia on nähnyt hyvän tulonlähteen. Metsää myyneen on ollut pakko, paitsi avohakkauttaa, myös ostaa taimet metsämafialta.

Oikeuden kannalta

60-luvulla laulettiin että teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne… ja metsänomistajan metsä ei ole omistajan. Aivan muut miehet määräävät mitä tehdään. Jatkuva metsänhoito olisi metsän hävittämistä ja avohakkuu on metsän hoitamista.

Metsänomistajien oikeuksia ovat innokkaimpina olleet supistamassa oikeisto, ei suinkaan vasemmisto, kuten voisi luulla. alu saada aineksia tikkusoppaan on ylittänyt oikeusnäkökohdat.

Törkeänä esimerkkinä on metsänomistaja Kauno Hopeasaaren rantamännikkö, jossa ”luontainen uudistaminen oli joutunut vaaraan”, jolloin metsänhoitoyhdistys hakkautti metsikön paljaaksi. Puut kaatanut metsuri totesi, että uutta puuta olisi ollut tulossa jopa harventamistarpeeseen asti.

Toinen, Reino Takalan oikeusmurha, jossa käräjäoikeus vapautti, mutta hovioikeus tuomitsi metsänomistaja Takalan metsän hävittämisestä vähäisen harvennuksen jälkeen, ja lopulta Korkein oikeus julisti Takalan metsät hakkuukieltoon kymmeneksi vuodeksi. Tapaus sai suurta huomiota, mm. Helsingin sanomissa artikkelin ”Miekö olisi mettääni hävittänyt” ja asiaa käsiteltiin myös televisiossa. Kenties julkisuuden ansiosta 90-luvulta alkaen on metsänhoito-oppeihin tullut hiukan järkeä.

Moni metsänomistaja on vetänyt johtopäätökset ja myynyt vain pitkin hampain ja pakon edessä metsäänsä. Hyöty nimittäin jää aika vähäiseksi pakollisen aurauksen ja taimien oston jälkeen, lisäksi metsä on tuhottu vuosikymmeniksi, jopa sadaksi vuodeksi. Näin ahneiden hanke tasaisesta sellupuun virrasta tehtaille ei olekaan onnistunut, kun normaalisti omistajaa ei voi pakottaa myymään metsäänsä.

Yhtiön miehet

Jotta estettäisiin järkevä ja luontoarvoja suojeleva metsän hoito, kantohintana on maksettu jokseenkin sama hinta kuin metsänomistajan tien varteen tuomasta tukistakin. Nimittäin tärkeää on ollut yhtiön miesten ja koneiden päästä hääräämään omistajan metsään. Halpahintaisen, keskenkasvuisen puun määrä on pitänyt saada korkeaksi, tukkien kanssa ei ole ollut niin väliä, nehän ovat kalliita.

Tukkejakin on saatettu jakaa siten, että on saatu tumppeja, lyhyttä puuta, mistä ei tarvitse maksaa tukkipuun hintaa.

Seuraukset

Maaseudun metsäklusteri voisi olla merkittävämpi tulonlähde ja tarjota työtilaisuuksia maaseudulla enemmän. Laatutavaraa myymällä tulot olisivat korkeammat ja tulot jatkuvampia. Tämä on menetetty.

Sellutehtaat kärsivät raaka-ainepulaa, kun metsänomistajat ovat olleet haluttomia myymään metsiään. Moni kaupunkilainenkaan metsänomistaja ei halua tunnesyistä metsiä tuhottavan edes nykyisten, hiukan parantuneiden menetelmien kautta.

Korkealaatuisesta tukista on maanlaajuinen pula, kun puut on kaadettu keskenkasvuisina. Hirsitalotkin rakennetaan pienistä puukapuloista, joista liimataan ”hirsiä”.

Tiheäsyistä puuta ei löydy kohteisiin, jossa tarvittaisiin laatupuuta. Puutavara ikkunanpokiin tuodaan nykyään ulkomailta, mikä on naurettavaa mutta väistämätön seuraus metsäpolitiikastamme.

”TIEDE”

Tämä kaikki ympäristörikos on tehty tieteen nimissä. Suomessa on jos jonkinlaista metsäntutkimuslaitosta, ja nämä metsää tuhoavat opinkappaleet on kehitetty niissä. Nämä kauhistuttavat opit ovat vieläpä olleet konsensus-tiedettä, erimielisiä, kuten professori Lähdettä on sorrettu ja eristetty tutkimusyhteisöstä.

Tästä pitäisi seurata vihreille hiukan ajattelemista, sillä vastaava tiedeväärennös on meneillään ilmastonmuutoksen suhteen.

Kun Suomessa lyödään rintoihin, että Suomen metsävarat ovat kasvaneet, se on tapahtunut ”metsänhoidosta” huolimatta ja kasvusta saadaan kiittää sitä nimenomaista hiilidioksidia.

Suomen metsien kasvua on rajoittanut hiilidioksidin puute, ei puute lämmöstä tai auringosta. Kun hiilidioksidipitoisuus on hitusen noussut (31% esiteollisesta, tuokin luku on onnistuttu liioittelemaan todellista suuremmaksi), nousu näkyy rehevämpänä luontona. Luonto kiittää päästöistämme.

Esko Karinen

Perustuu prof. Erkki Lähteen kirjaan Suomalainen mesäsota