Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Ennen vanhaan muisteltiin niitä seutuja, mistä oltiin kotoisin. Karjalan kunnaita, Pohjanmaan lakeuksia, Keski-Suomen sinisiä vesiä. Yhä harvempi meistä on maalta kotoisin. Ei urbanisaatio ole vieläkään loppunut, mutta lähtijöitä alkaa olla maaseudulla vähemmän.

Helsingin muuttoliike on muuttunut. Yhä useampi täällä syntynyt suuntaa ulkomaille ja yhä useampi tulija tulee jostain Suomen ulkopuolelta. Kun vielä muutama vuosikymmen takaperin lähiöihin muutettiin joko kantakaupungista tai maaseudulta, muutetaan nyt joko lähiöstä lähiöön tai lähiöstä ympäryskuntiin.
Lähiö on siis yhä useammalle se kotiseutu. Lähiöihinkin voi rakastua, tai sanotaanko mieluummin kiintyä. Joillekin se on betonierämaata, heikkeneviä palveluja ja sosiaalista eriarvoisuutta, mutta monille se on myös niitä perinteisiä luontoelementtejä.

Vaikka Kannelmäen ja Malminkartanon välillä ei pellot enää heilimöi, niin ideasta saa yhä kiinni. Mätäjoen alue on huomattavasti paremmin hoidettu ja ulkoiluystävällisempi kuin ennen. Minun lapsuudessani Mätis oli täynnä romua: rakennusjätteitä, polkupyöriä, roskaa, pulloja… Rakensimme rakennusjätteestä lauttoja, jotka saimme pysymään pinnalla styroksin avulla. Siinä sitten laskettiin todellista mätäjokea ja putoiltiin välillä lautalta.

Koska koko Kannelmäen ja Malminkartanon alue oli yhtä suurta rakennustyömaata, hakkuuaukkoja, kaivantoja ja tulva-alueita, niin tavanomaisimmat harrastuksemme olivat ’paukkiksen’, eli käytetyn räjähdelangan ja kaapelinpätkien keräily sekä ’bludailu’, ’seuraa johtajaa’ leikki tulva-alueilla. Kuka bludas ekana, putosi veteen, silmäkkeeseen tai jään läpi, oli häviäjä.

Seuraa johtajaa leikittiin myös Keskuspuiston ja Kaarelan eri kallioiden juoksuhaudoissa. Oli hyvin tavanomaista, että joku ei kyennytkään hyppäämään vallihaudan yli, jolloin seurauksena oli putoaminen ja loukkaantuminen. Keskuspuistossa oli myös usein itsensäpaljastajia, joita sitten juostiin nauraen karkuun. Välillä istuskeltiin puliukkojen majoilla kuuntelemassa kodittomien tarinoita ja pummattiin tyhjiä pulloja kauppaan vietäväksi.

Vaikka Kaarelassa oli useita luistelukenttiä, niin monesti suuntasimme pienille, vettä täynnä oleville rakennustyömaamontuille tai Mätikselle luistelemaan ja pelaamaan. Jännitys oli suurempi, koska jää saattoi pettää alta. Siitä tuli päivän huipentuma, jos joku molskahti.

Kerran eksyimme Eka-Marketin viereisen Laulukujan läjitystyömaalle. Ekan pellolle oli kasattu rekkakaupalla savea. Savi oli ihanan löllöä ja upottavaa, joten tietysti kisasimme, kuka jää kiinni ja kuka ei. Noh, veljeni sitten upposikin niin, että meinasi kadota koko poika. Emme saaneet vetämällä häntä ylös. Läheinen rekkakuski lapioi veljeni mudasta.

Toisen kerran seikkailimme junaradan viereisellä Mikonmäen kalliolla, joka oli jäässä. Minä sitten liukastuin ja meinasin pudota suoraa seinämää alas. Jäin roikkumaan reunalle käsistäni. Onneksi ystäväni sai vedettyä minut takaisin, muuten olisin vähintään rampa.

Joskus kiipeilimme Kaarelan korkeimpiin puihin tai talojen katoille, laskimme Pitkäkoskea uimahoususillamme, teimme hyppyreitä polkupyörille ja kelkoille. Laskimme kerran jopa Kannelmäen kirkon katolta pulkilla…

Ah, ihana kotiseutu. Pääni ja polveni ovat täynnä lapsuuden muistoja. Toista se oli ennen… Ihme, että olen ylipäätään hengissä.

Kotiseutuni oi,
sulle hiljainen laulu soi.
Kunnaitas, laaksojas
unohtaa en voi.
Luonas juureni on,
siellä ystävä verraton.
Myös sydän ainiaan
se on siellä vaan.

 

Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi